Tämä on ties kuinka mones Hometalo-kategorian blogiteksti, en pysy enää laskuissa.

Huh hei haipakkaa. Siitä on kauan aikaa, että olen ehtinyt tänne mitään kirjoitella, mutta täällä blogissa sitä taas ollaan, epäillyllä rikospaikalla. Poikani on ystäviään tapaamassa Ruotsissa ennen kuin aloittaa armeijan ensi kuussa, tyttäreni on ystävänsä kanssa Blind Channelin keikalla Helsingissä ja aviomieheni omien lastensa kanssa kotonaan. Minulla on siis välipäivät käty eli kämppä tyhjä. Ja mitä minä teen? Katselen Frendejä ja tietysti kirjoitan! Ja vaiheeksi vapaammin blogia, sillä esikoiskirjani on vihdoin viittä vaille valmis! Jee!!! Tämä on aivan uskomaton onnen tunne. Siis molemmat; kirjan loppusuoralle saaminen, mutta myös ajan riittäminen tällaiseen spontaanimpaan kirjoittamiseen pitkästä aikaa. Ihan outoa näin vain kirjoittaa tähän lauseita, joita ei jää miettimään ja harkitsemaan kuukausitolkulla. Tällä blogitekstillä ei ole mitään punaista lankaa, vaan kirjoitan vain purkaakseni ajatustenvirtaani. Tässä tekstissä myös saattaa ja saa olla kirjoitusvirheitä. Kirjaan en haluaisi niitä jäävän, vaikka kuulemma niin aina käy, kuten Satu Rämö minua lohdutti. Olin aivan fiiliksissä siitä, että hän löysi aikaa sparrailla kanssani. Huh, kovassa seurassa saan olla esikoiskirjailijana kovassa, Suomen suurimassa kustantamossa.

Minulle sopi, että paska osuisi tuulettimen lisäksi myös megafoniin.

Tosiaan viimeisin vuosi, tai reippaasti ylikin, on mennyt kirjaani kirjoittaessa. Melkein vuosi on kohta kulunut myös siitä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja siitä, kun taloni ostaja teki minusta rikosilmoituksen. Järkyttävää, että sota on kestänyt jo niin kauan. Se on tuska, johon emme saa turtua. Tähän toiseen hyökkäykseen sen sijaan olen jo melko turtunut ja hyvä niin. Olisi moraalitontakin surra jotakin omaa kunnianloukkaus rikosepäilyä, kun maailmalla tapahtuu kauheuksia. Myös omalla kotirintamallani ja työpöydälläni on ollut rikosepäilyä tärkeämpiä huomiotani vaativia asioita ja tietysti kirjani Rakas katastrofi kirjoittaminen. 

Kaikki rakkaat katastrofini- bloginimi muotoutui tosiaan prosessin aikana yksikköön. Kaikki katastrofit koottiin kuuluvaksi yhden nimikkeen alle. Tämän blogini otsikko Älä puhu katastrofeistani kuiskaten oli myös yksi kirjan nimiehdotus, joka sitten kuitenkin todettiin turhan kaunokirjalliseksi. Tai se oli aluksi muodossa, Älä puhu elämästäni kuiskaten. Rakastin sitä ja rakastan yhä. Tuo nimiehdotus syntyi ärsyyntymisestäni, kun kuulumisiani kysyttiin usein vuosien varrella ääntä madaltaen. Muistan myös, miten provosoiduin, kun kiinteistönvälittäjäni kertoi minulle muutama vuosi taloni myytyään, miten oli kuullut, että ********tiellä oli paska osunut tuulettimeen. Kyseessä oli minun rakkaan paskani osoite, mistä olin juuri ponnistanut. Paska, jonka olin siivonnut ja jonka tunkiolle olin voittajana noussut. Minulle siis sopi, että paska osuisi tuulettimen lisäksi myös megafoniin, vaikka se rikosilmoituksen lopulta poikikin. 

Kirjoitan, jotta lapset saisivat oppia tuntemaan isänsä, mutta myös äitinsä.

Rikostapaus on yhä syyttäjän pöydällä, missä on vissiin muutama muukin case. En usko asian viivästymisen ennustavan syyttämättäjättämispäätöstä, vaikka niin olisikin kiva ajatella. Kyse on varmastikin vain ruuhkasta. Kun poikani ryöstettiin lokakuussa työvuorossa lähikaupallamme, teimme asiasta rikosilmoituksen, mutta ei siitäkään ole kuulunut yhtään mitään, vaikka rosvo jäi verekseltään valvotakameroihin aivan tunnistettavasti. Poliisi ja syyttäjä ovat kiireisiä ja toki merkittävämmät hädät tuleekin priorisoida. Olen kiitollinen siitä, että ehdin saada kirjan valmiiksi ennen uutta mahdollista oikeudenkäyntiä. Kirja oli sen verran kova puristus, että samaan aikaan olisi ollut miltei mahdoton keskittyä toiseen isoon projektiin. Nyt on ihan eri tavalla aikaa ja voimia kääriä tarvittaessa taas hihoja uuteen taistoon. Syksyn olin kyllä välillä ihan todella rikki. Itsemurhan ja kuoleman päivittäin ajatteleminen tunki uniin, aktivoi pakkoajatuksia ja sai minut hakeutumaan ensimmäistä kertaa elämässäni psykologille. Lopetin treenaamisen, erakoiduin jopa ystävistäni, pillahtelin itkuun milloin missäkin ja popsin beetasalpaajia aamupalaksi. Välillä oli hyvin vaikea irrottautua menneestä ja palata elämään nykyhetkessä. Kuitenkin onneksi perhe, mummilan puusauna, etenkin Jarin huumori ja rentouttavat ratsastusreissut tyttären kanssa ovat olleet tärkeä apu palautumisessa elämäni tärkeimmästä projektista. Ja tietysti mökki ja uskomattomien upeiden yhteistyökumppaneiden tarjoamat mahdollisuudet hengähdystaukoihin ovat olleet korvaamaton voimavara, mistä olen valtavan kiitollinen.

Kirjan ja rikosilmoituksen vuoksi myös taannoinen kiinteistökauppariita on pysynyt pakostikin mielessä. Vaikka taloriita on clousattu, niin muutama ajatus on kieltämättä jäänyt kiusaamaan. Yksi on se, kun mieheni Jari aiheellisesti taannoin pohti, että kun ostajalla kerran oli oikeuden mukaan oikeus olettaa myös julkisivun olevan uusittu, niin miksi he ajattelivat minun sitten olleen siitä huolissani? Miksi tosiaan olisi ollut huolissani uusista ulkoseinistä? Erittäin hyvä kysymys. Jarin olisi niin pitänyt olla asianajajani. Mutta rauha, ei tarvitse vihaajien provosoitua. Hyväksyn kyllä tuomion, vaikken voikaan hyväksyä sen perusteita, enkä etenkään omaa naiiviuttani luottaessani joskin laadukkaaseen, mutta hyvin rajattuun puolustukseeni. Olisi pitänyt repiä raha omiin asiantuntijoihin, vaikka mistä. Sitä on vaikea hyväksyä, että olin niin tyhmä, että luotin totuuden olevan todistamatta totta. Pyydän myös huomioimaan, että vaikka taloriita on tuomionsa saanut, sen vaikutukset hankaloittavat elämääni joka päivä. Näin olen tämä tapaus ei arjessani valitettavasti vanhene koskaan.

Minulta on kyselty myös sitä, miksi Jari ei ole osallisena kirjassa. Näin yksinkertaisesti siksi, ettei hän kuulu katastrofeihini.

Talo-case on kuitenkin tullut ruodittua blogissa jo niin perusteellisesti, että oikeusriitaa ei käydä kirjassa enää yksityiskohtaisesti läpi. Kuten olen monesti todennut, asianomistaja ei tosiaan ole kirjan päähenkilö. Ei, vaikka saatoinkin joskus aikanaan tunnekuohussa niin sanoa, kun mietin ääneen erilaisia tapoja tehdä näkyväksi mitä kaikkea lakimme mahdollistaa. Suomessa ei kuitenkaan voi sortua tekemään ajatusrikosta, joten tutkintapyyntö poliisille oli siten kirjani osalta turha. Jos syyte kuitenkin nousee ja tapaus etenee käräjille, niin nyt alkaa vahvasti näyttää siltä, että kirja ehtii julki sitä ennen (15.3.2023). Tämä on hyvä asia meille molemmille osapuolille, sillä kun toimitan kirjan tuomareille tutustuttavaksi, niin meillä on yksi huoli vähemmän. 

Minun on edelleen hyvin vaikea ymmärtää asianomistajan tapaa pyrkiä hoitamaan asioita toistuvasti viranomaisreittiä. Jos hän ei halua, että kirjoitan riidoistamme, niin tehokas keino tämän tavoitteen saavuttamiseksi olisi olla aloittamatta uutta riitaa, tai sitten vain kertoa minulle itselleni tämä toive poliisin sijaan. Kirjoittamiseni motiivi ei ole hänen ärsyttämisensä, joten olisin ottanut hänen toiveensa huomioon aivan samoin kuin otin hänen lakimiehensä toiveet blogini suhteen. Nyt tulee ehkä joillekin yllätys, mutta minun kanssani on ihan mahdollista keskustella ja neuvotella asioista. Minulta saa myös tekstejä etukäteen luettavaksi, kun vain pyytää. Esimerkiksi kun exäni pyysi saada lukea kirjani käsikirjoituksen ennakkoon, tämä järjestyi. Olen ottanut hänen korjaustoiveensa huomioon – joskaan en voi muuttaa muistojani päälaelleen kenenkään mieliksi. Kirjoittamiseni tarkoitus ei kuitenkaan ole loukata ketään, ja siksi asiat voi onneksi kertoa monella tapaa. En antaisi esikoiskirjani olla koston väline kenellekään. Silti koen, että minun on saatava selittää traumojani ja sitä, miksi olen oireillut siten kuten olen. Kirjoitan, jotta lapseni saisivat oppia tuntemaan isänsä, mutta myös paremmin äitinsä, sitten joskus aikuisina, kun he kirjan lukevat.

Jari sanoi minulle tavattuamme, että Aki oli jo kerran vetänyt häntä turpaan, joten homma lienee siltä osin käsitelty.

Kirjaa kirjoittaessani olen pohtinut reaktioitani ja sitä, johtuuko asenteeni mahdollisesti siitä, että olin Akin kanssa elänyt pitkään sellaisessa yhden puheet -maailmassa, missä asioista ei yksinkertaisesti valitettu. Kynnys kaikenlaiseen kanteluun oli korkealla ja omista asioita pidettiin itse huoli. Asioita ei paettu, vaan ne kohdattiin vatvomatta, katsomalla suoraan silmiin ja virkavaltaa mahdollisimman vähän vaivaten. En sano, että se olisi ollut poikkeuksetta kunniakasta, mutta arvostin kyllä sitä, miten Aki otti vääntämisen sijaan vastuita sellaisistakin asioista, jotka eivät hänen harteilleen olisi kuuluneet. Asianomistajan kanssa minun piti asennoitua kohtamaan hyvin erilainen tapa konfliktien ratkaisuun. 

Minulta on kysytty usein, vaivaako keskeneräinen rikosasia minua. Rehellisesti, eniten minua vaivaa asiassa se, miten poliisin kuulusteluihin mukaan kutsuma kuulustelutodistaja sanoi minulle heti alkuun, ettei ollut lukenut blogiani, mutta tuomitsi sen silti. Blogiani saa kyllä haukkua, jos sen on viitsinyt ensin lukea, mutta lukematta arvosteleminen ei tunnu reilulta. Tuli tunne, etteivät epäilty ja asianomistaja ole lähtökohtaisesti samalla viivalla, jos tällaisia ennakkoasenteita oli asianomistajan mielipiteiden vuoksi päässyt syntymään kuulustelutodistajalle, joka ei kuulemma olisi edes saanut osallistua keskusteluun. Miksi jouduin kuulemaan hänen asenteellisia mielipiteitään tapauksesta, johon hän ei omien sanojensa mukaan ollut edes perehtynyt? Miksi hän halusi toistuvasti kommentoida ja esittää minulle kysymyksiä, ellei niin olisi saanut tehdä? Tykkään kyllä jutella ihmisten kanssa ja kyseinen keskustelu oli kaikessa tarkoituksellisessakin epämiellyttävyydessään ja viiden tunnin kestossaan erittäin mielenkiintoinen, mutta en vain pääse yli siitä ajatuksesta, että tässä toimittiin väärin. En, vaikka sainkin uuden kuulemisen poliisin toisen kuulustelutodistajan kanssa, joka pysyi koko kuulustelun ajan asianmukaisesti vaiti. Tälle uudelle todistajalle asia esitettiin kuulemisessa siten, että olin vain halunnut tulla täsmentämään vastauksiani muusta syystä. Koin, etten olisi saanut kertoa uuden todistajan kuullen todellista syytä sille, miksi olin halunnut kuulemiseen uudelleen. Eli sitä, että edellisellä kerralla minulla meni puolet ajasta ja energiasta keskusteluun todistajan kanssa, minkä sain jälkeenpäin kuulla olleen täysin epävirallista jutustelua. Kerroin sen silti, vaikka minua kuulustellut poliisi ei selkeästi sitä toivonut ääneen sanottavaksi. Tämä asia on jäänyt vaivaamaan minua yhä, vaikka asia on jo korjattu ja pitäisi varmaan keskittyä uuden puolustuksen rakentamiseen tässä vitutuksessa vellomisen sijaan. 

Sen verran puolustustani olen tosin jo rakentanutkin, että kaivoin arkistoistani Kodin kuvalehden printin, jossa oli kuin olikin kuva talosta ulkoapäin. Tämä on yksi tärkeä todiste tapauksen julkisuudesta. Kaivoin myös talteen Keskisuomalaisen uutispäällikön kirjallisen kommentin siitä, miten talojutulla on hänestä yleisempääkin kiinnostavuus- ja merkittävyysarvoa. Tämä puoltaa oikeutustani puhua asiasta ääneen, vaikka se herättäisi myös voimakkaita tunteita (vastapuoli kun esittää, ettei asia olisi yhteiskunnallisesti merkittävä.) Mitään muuta en sitten olekaan ehtinyt rikosasian eteen tehdä. En ole vielä palkannut lakimiestä tähän mahdolliseen uuteen oikeusjuttuun, mutta olen jutellut ykkösehdokkaani kanssa pariin otteeseen ja uskon olevani hyvissä käsissä, jos syyte nousee. Olen jopa niin utelias hänen puolustuksensa suhteen, että saatan olla pienen hetken pettynyt, jos se jää kuulematta. Toki tällainen tilanne tarkoittaisi sitä, että syyttäjä olisi vihdoin pistänyt pisteen tälle lumipalloefektille, mikä olisi tietysti toivottavaa. Syyttäjällä on nyt avaimet lopettaa tämä hulluus ja antaa meille molemmille osapuolille se mitä me ainakin oletettavasti molemmat haluamme; hiljaisuus toisistamme.

Rikosasiassa minua harmittaa myös se, etten voinut pyytää vastapuolen lakitoimistolta kommentteja kirjaan varten. Oletin tämän olevan mahdollista kiinteistökauppariidan päätyttyä, mutta koska taloni ostaja ehti haastaa* minut uudelleen uuteen juttuun, niin en katsonut sitä nykytilanteessa korrektiksi. Tai oletan, ettei ko. toimisto ole halukas kommentoimaan päättynyttä juttua, kun uusi juttu on kesken. Toisaalta, kommentoihan ko. lakitoimiston edustus edellistä juttua Face-seinällenikin, kesken käsittelyn jo ihan pyytämättäkin, joten never know. No, koska kirja ei varsinaisesti kerro kiinteistökauppariidasta niin, samapa tuo. 

Olisin halunnut liittää kirjaan vinkkiosion vanhan talojen ostajille, mutta oikeusriidan jäädessä sivurooliin, se olisi tuntunut kovin irralliselta sisällöltä. Olisin halunnut kertoa mitä olen oppinut tämän matkan varrella. Kuten muun muassa sen, että lakimies kannattaa ottaa aina mukaan jo kaupantekotilaisuuteen ja että kauppakirjassa voi etukäteen sopia, miten vastuut hoidetaan, jos piileviä virheitä ilmenee. Tällainen sisältö jää nyt ainakin toistaiseksi vain blogiin. Todettakoon, että taloriita on kaikista katastrofeistani kuitenkin se vähäpätöisin. 

Minulta on kyselty myös sitä, miksi Jari ei ole osallisena kirjassa. Näin yksinkertaisesti siksi, ettei hän kuulu katastrofeihini. Kirja ei myöskään ole elämänkerta, vaikka sitä sellaiseksikin on luokiteltu. Jari oli käsikirjoituksen alkuvaiheessa mukana yhdessä kirjan kohtauksessa, mutta se päätettiin edata kuitenkin pois juuri siksi, ettei Jari esiinny kirjassa enempää. Tuo kohtaus kertoi siitä, miten Aki veti 90-luvulla treenejä Jypin A-junioreille, tuleville ammattikiekkoilijoille Kuokkalan Graniitissa. Viimeisissä treeneissä järjestettiin turnaus pelaajien kesken, joiden voittaja ottelisi valmentajaa vastaan. Aki sai kanssaan sparraamaan nuoren kiekkolupauksen Jari Jääskeläisen, jolle Aki puki kypärän. Ensimmäisen Jääskeläisen kypärään osuneen potkun jälkeen pojat sopivat, että ei oteta enää potkuja pään alueelle. Jääskeläisellä oli ollut kesänuhaa, jonka tuotokset olivat levinneet näyttävästi poskille. Vuonna 2019 Jari sanoi minulle tavattuamme, että Aki oli jo kerran vetänyt häntä turpaan, joten homma lienee siltä osin käsitelty.

Olen saanut elämääni uskomattoman upeita miehiä. Ilman Jarin itseluottamusta ja tukea tämän kirjan kirjoittaminen ei olisi ollut mahdollista. Olen kutsunut Jaria Akiksi (ja myös Cilla-koiraa edesmenneeksi Igor-koiraksemme). Aki ja menneisyys ovat olleet viimeisen vuoden vahvasti mielessäni. Olen ajatellut ja ruotinut aiempia parisuhteitani päivittäin. Jari ei ole loukkaantunut mistään, vaan on jaksanut tarjota tarpeen mukaan tilaa ja olkapäätä. Harva kumppani olisi pystynyt samaan. En tiedä olisinko edes itse jaksanut itseäni Jarin roolissa. 

Nyt tämä menneiden aikojen läpikäymisen aikakausi elämästäni on päättymässä. Kirja lähtee tammikuun lopussa painoon. Siivosin eilen Instagramistani mahdollisen tulevan mielenkiinnon vuoksi tiettyjä asioita. Löysin postauksen, jonka olin kokonaan unohtanut – varmaan osittain siksi, että järkytyin siitä aikanaan niin paljon, että mieleni oli pyyhkinyt sen pois. Kerroin ko. postauksessa, miten taloni ostajan lähisukulainen oli lähettänyt minulle viestin, jossa arvosteli toimintaani Akin suulla. Hän katsoi asiakseen kertoa, mitä uskoi Akin minusta ajattelevan. Miettikää? Täysin ulkopuolinen ihminen, jota en ole koskaan edes tavannut, enkä edes tiedä miltä hän näyttää. Tämä kommentti kiilaa kärkeen minulle sanotuissa asioissa loukkaavuudeltaan ja röyhkeydeltään, ja believe me, niitä olen kuullut vuosien varrella paljon. En muista enää tarkalleen mitä siinä viestissä luki, se on minulla tallessa, mutta on parempi, etten lue sitä uudelleen. Nämä tunnekuohut ovat raskaita kestää, joten niin olen oppinut suojelemaan itseäni turhalta informaatiolta.

Kirjassani keskityn vain oleelliseen. Uskon kirjani sivuroolien henkilöiden, kuten monen muunkin ymmärtävän, että kyseessä on vain ja ainoastaan minun totuuteni sekä minun tulkintani siitä minkä kykenen ylipäätään enää muistamaan vuosista, joina olen ollut toistuvasti sokissa. Asioilla on aina kaksi puolta. Kuitenkaan en voi muuttaa muistojani päälaelleen heidän mielikseen, jotka katastrofeihini ovat merkittävästi vaikuttaneet. 

En ajattele tarinani olevan sen erityisempi kuin monen muunkaan. En ole ainoa vaimo, joka on jäänyt nuorena leskeksi. En ole ainoa omakotitalon omistaja, joka on menettänyt kotinsa homeelle. En ole ainoa äiti, joka on pelännyt lastensa hengittäneen vaarallista sisäilmaa ja murehtinut miten selvitä kasaantuvista laskuista. Mutta juuri siksi, haluan kirjoittaa näistä asioista, koska meitä on monia.

Kirjan motiivi on tulevaisuudessa, ei menneisyydessä. En ole hyvinvointivalmentaja, enkä psykologi. Kokemuksillani haluan tarjota parhaimmillaan vertaistukea. En aio sanoa, että olen kasvanut vaikeuksien vuoksi ihmisenä. On kaunis ja tärkeäkin ajatus oppia ongelmista, mutta en näe, että kärsimys itsessään jalostaa kenestäkään parempaa ihmistä. Uskon, että olisin voinut saada uusia näkökulmia elämään ilman kipuakin.

En aio sanoa, etten kadu mitään. Kadun valtavan montaa asiaa. Kadun hometalon ostamista. Kadun hometalon remontoimista ja kadun sen myymistä. Kadun, että printtasin avioeropaperit herätelläkseni häntä. Kadun, että soitin hätänumeroon liian myöhään. Kadun, etten ottanut piilovirhevakuutusta. Kadun, etten tarkistanut kuntotarkastusraportin sanamuotoja huolellisemmin. Kadun, etten tarkistanut myyntiesitteen sanamuotoja huolellisemmin. Kadun, etten palkannut asiantuntijoita oikeuteen. Kadun, että olin naiivi ja luotin totuuden olevan todistamattakin totta.

Minua kärsimys on kasvun sijaan väsyttänyt ja vaurioittanut, mutta avoimuus sen sijaan on mahdollistanut ihmeellisiä asioita, kuten kirjan kirjoittamisen, mikä antaa kärsimykselle merkittävyyttä ❤️

Akia sen sijaan en ole katunut koskaan. Menimme naimisiin Akin kanssa 2003. Hän kuoli 2013 ja kohta alkaa vuosi 2023, jona julkaistaan tarinastamme kirjoittamani kirja. Kaikesta kaaoksesta huolimatta, se on ihan hiton siistiä! Kiitos, että olet lukenut blogiani ja ollut siten mahdollistamassa sitä, että saan vihdoin kokea tulleeni kuulluksi.

Kiitos joukkovoiman kokemuksesta ja siitä, että niin moni teistä on jo kertonut ennakkotilanneensa kirjan! 

Jäädään odottamaan parempaa Uutta Vuotta, ja etenkin maaliskuuta 2023!

*Oikeus virheellisten lakitermien käyttöön pidätetään. En tiedä, enkä osaa edes googlaamalla kertoa varmaksi, mikä on haastehakemus, mikä kanne jne. mutta uskon bloginilukijan ymmärtävän asiayhteydestä mitä milläkin noin suunnilleen tarkoitan.