Yhteistyössä Odel kevytyrittäjä laskutuspalvelu

Siis miten vaikeaa voi olla kirjoittaa oma nimi? Käsittämättömän vaikeaa, kun käsissä oli esikoiskirja, elämäni merkittävin taiteellinen tuotos. Sain painosta oman laatikolliseni kirjoja noin viikko ennen julkaisupäivää ja kirjoitin niihin omistuskirjoituksia käsi täristen. Ja nyt signeerauksesta oli tullut ruma, tai oikeammin siinä oli ihan virhe. Olin juuri pilannut vastapainetun kirjani sabotoimalla sen kalkkiviivoilla. Mitä tälle kappaleelle nyt pitäisi tehdä? Turhauduin itseeni niin, että revin sivun kirjasta irti. Sitten toisen ja sitten kolmannen. Ajattelin, että nytkö se tapahtuu? Minä sekoan. Tältäkö se tuntuu? Jaksoin tähän saakka läpi kaikkien katastrofieni, mutta nyt tähän tuoreen kirjani pilaamiseen rumalla allekirjoituksella, kamelin selkä katkesi. 

Tiedän, että perinteinen yrittäjyys tekisi minut hulluksi. Jos ihmiselle annetaan paineensietokykyä tietty määrä, uskon että olen käyttänyt tässä elämässä jo omani. 

Istuin paikoillani sydän hakaten, kädet täristen ja pidätin hengitystä odottaen mitä keholleni ja mielelleni seuraavaksi tapahtuisi. Tuijotin tyhjää valkoista seinää edessäni. Lätkäisin kannastaan irti revityn kirjan sivun sitä vasten. Siinä komeili sisällys, elämäni sisällys. Tutut lauseet toivat lohtua. Kurotin teippirullan pöydältä ja kiinnitin sivun seinälle, ja toisen sen viereen. Aloin repiä lisää sivuja ja kiinnitin koko tarinani makuuhuoneen seinälle liuska liuskalta. Kaikki ne rakkaat sanat, joita olen hionut oikeille paikoilleen puolitoista vuotta, saisivat nyt koristaa kotiani muistona matkastani. Minun tarinani -tekstitapetti. Siitä tuli täydellinen. Luova hulluus säästi minut sekoamiselta. 

Esikoiskirjani Rakas katastrofi on nyt julki muuallakin kuin seinälläni. Äänikirjapalveluissa, kirjastoissa ja kirjakaupoissa. Hurjaa. En tiedä yhtään mitä nyt tapahtuu, ja juuri se on ihanaa. Kaikki ovet ovat kaoottisen, mutta kutkuttavan auki. Kävin Sastamalassa antamassa Aamulehdelle haastiksen. Kuvasimme Vammalan Kaalisaaressa, missä olin silloin kun sain kuulla Akin kuolemasta. Se oli aurinkoinen päivä, nyt räntää satoi vaakatasossa naamaan. Tulin kipeäksi ja nyt vain makaan sängyssä. Viini on vaihtunut Finrexiin. Rakastan ajatusta, etten aamulla herätessäni tiedä yhtään mistä saan innostua tänään, vai saanko viettää päivän ollen vain jouten. Minua kiehtoo se, että voin tehdä mitä tahansa ja olla mitä tahansa, luoda itseni uudelleen – silloin kun ehdin tai kykenen. Olen aistiyliherkkä ja stressaantuneena pakko-oireinen, joten hyvinvointini tarvitsee tilaa. 

Tässä iässä tiedän jo vahvuuteni ja heikkouteni. Varmaa on vain jatkuva luomisen pakko. Minun on pakko saada ilmaista itseäni ja kokea voivani vaikuttaa sen avulla – rikkoa tabuja, nostaa esiin epäkohtia ja poistaa häpeäleimaa milloin mistäkin asiasta. Ehkä voisi oikeasti alkaa Karpoilemaan? Ihmiset jakavat runsaasti minulle aivan käsittämättömiä kohtaloitaan. Voisin alkaa kirjoittaa niitä julki blogiin. Lähtisiköhän joku sponsoroimaan tällaista? Kirjani on saanut upean vastaanoton ja tarinan dramatisointioikeuksista on myös keskusteltu. Lisäksi idea uudesta kirjastakin on jo tulilla, mutta rahoitus sille vielä auki. Kyseessä on vavahduttava tarina, jonka kertomista olen odottanut vuodesta 2016 saakka, enkä malta odottaa, että saisin kertoa sen teille. 

Olen ollut yli kaksikymmentä vuotta palkkatyössä. Nytkö sitten pitäisi pistää pystyyn toiminimi? Pitäisi keksiä raflaava nimi, brändätä toimenkuva tai itseni, verkostoitua, promota ja minglata. Toiminnalla pitää olla johtoajatus, asiakaslupaus ja tavoitteita. Toiminimiyrittäjyys tarkoittaa vastuuta, organisointia ja suunnittelua. Ongelma on se, että olen allerginen kaiken maailman viisivuotissuunnitelmille ja tavoitekartoille. Boheemille luonteelleni on jo luontaisesti työlästä suunnitella elämää. Lisäksi siihen on vaikuttanut se, että olen joutunut vastuuseen niin monista asioista, että yrittäjyys enteilisi yhtä katastrofia lisää. 

Haluan olla mahdollisimman vähän vastuussa enää mistään. En halua painetta toiminnan kehittämisestä, kilpailukyvystä ja ajanhermoilla pysymisestä. En halua asettaa tavoitteita etenkään työelämälle, itse asiassa en ole sellaisia koskaan asettanut. Olen aina vain ajautunut ja ajelehtinut. Olen aina tehnyt työtä, jossa olen saanut luoda. Kaikki työni ovat ilmestyneet eteeni ihmeellisten sattumusten kautta. Uskon ja luotan, että näin on jatkossakin. 

Ihailen heitä, jotka osaavat vetää selkeat rajat työlle ja vapaa-ajalle yrittäjinäkin, mutta tiedän, että minä en osaisi. En osaa edes käyttää kalenteria, saati sitten kalenteroida elämää. Oikeastaan ainoa kalenteri mikä minulla on käytössä, on tyttären hallinnoima hevosaiheinen seinäkalenteri, jonne hän merkitsee ratsastustuntinsa. Tiedän, että perinteinen yrittäjyys tekisi minut hulluksi. Jos ihmiselle annetaan paineensietokykyä tietty määrä, uskon että olen käyttänyt tässä elämässä jo omani. 

Olen diagnosoinut itselleni dyskalkulian eli synnynnäisen matemaattisen oppimisvaikeuden ja laskemiskyvyn häiriön. Tai ainakin toivon, että kyseessä on se, sillä minun on vaikea pelata jopa Unoa. Minulle on työlästä hahmottaa numeroiden oikeaa järjestystä. En voisi luottaa siihen, että osaisin hoitaa kaikki yrittäjän vastuut kärsivällisen kirjanpitäjänkään kanssa. Minulle riittää murehtia kuukausittain millä maksaa homeettoman hometaloni lainanlyhennys, mikä on täysin ylimääräinen kulu ja muisto talosta, jossa en ole enää asunut kuuteen vuoteen. 

Ratkaisuni on kevytyrittäjyys, joka on helppo ratkaisu hetkessä eläjän keikkahommiin. Se tuo minulle turvaa ja valinnan varaa. En halua sitoa enkä itseäni yhden nimikkeen alle, vaan pitää kaikki mahdollisuudet avoimina. Mielenkiintoisia juttuja tulee aina ja haluan olla niille avoin. Etenkin tässä maailmantilanteessa koen turvalliseksi tehdä töitä keikka kerrallaan. Huomisesta kun ei koskaan tiedä. Kiire ei ole minulle menestyksen mittari, vaan mahdollisuus säilyttää arjessa väljyys. 

Kevytyrittäjyyttä pidetään helposti kalliina ilman, että asiaa ajatellaan sen pidemmälle. Se voi olla kannattavampaa kuin maksaa kirjanpitäjälle ja sitoa itsensä yrittäjän kuukausittaisiin kuluihin, jotka juoksevat silloinkin, kun asiakkaita on vähemmän. Laskutuspalvelun muutaman prosentin palvelumaksu on hinta stressittömyydestä samoin kuin Asumisoikeusasuntomme vuokravastike on se hinta, jonka maksan siitä, että olen vapaa asumisen ylläpitoremonteista. 

Minun tarvitsee kuunnella traumojani. En halua stressata asiakkaiden saamisesta vain sen vuoksi, että saisin pidettyä yritystoimintani ylipäätään olemassa. Kuulemma totuttuun palkkaan nähden yrittäjän pitäisi laskuttaa kuussa vähintäänkin tuplasti. Ajatus on ahdistava. Se ei vastaa käsitystäni omaehtoisuudesta. En halua tienauspainetta selvitäkseni ennakkoveroista enkä stressiä poikkeuksellisen pitkäpinnaisen kirjanpitäjän löytämisestä. Kevytyrittäjänä en ole kirjanpitovelvollinen. Minun ei tarvitse huolehtia ennakkoveroista, eikä veroista muutenkaan sen enempää mitä nyt lataan verokortin omaan profiiliini. Laskutuspalvelu hoitaa byrokratian ja olen vastuusta ja paperisodasta vapaa. Mitä vanhempi olen, sitä enemmän arvostan sitä, että osaan priorisoida. Työ on totta kai tärkeää, mutta ei tärkeintä. Ja jos haluankin takoa rautaa sen kuumentuessa, kevytyrittäjyys toimii tähänkin. Kevytyrittäjyys ei tarkoita kevyttä tulosta. 

Kuvat: Pasi Hakala / Studio Varjo

Odeal Oy on vuonna 2009 perustettu suomalainen kevytyrittäjien laskutuspalvelu. Asiakkainamme on tuhansia eri toimialojen kevytyrittäjiä. www.odeal.fi