Tämä on Hometalo-kategorian 23. blogiteksti.
Tämän blogin otsikko piti olla: Vainoamisesta vapaa! Mutta sitten tajusin, että enhän minä ole. Tai siis tämän rikosnimikkeen syyttämättä jättämisen osalta olen, mutta muuten koen kyllä olevani vainottu. Turhauttaa, kun tuntuu, ettei mikään riitä ostajalle. En kerta kaikkiaan osaa tehdä häntä tyytyväiseksi. Talo ei kelvannut, julkinen selviytymistaisteluni häiritsi häntä, vaikka onnistuin maksamaan hänelle vaaditun hinnanalennuksen ja vaikka lopetin asiasta bloggaamisen hovin tuomioon. En hakenut valituslupaa enää korkeimpaan, vaan keskityin kirjaan. Silti me olemme nyt tässä, koska minut pitää saada vaikenemaan. Kantaja ja asianomistaja saa kyllä kritisoida minua, mutta minä en saisi häntä. Minulle osoitetaan nyt paikkaani. Tämä tavoite on hänelle ilmeisesti niin tärkeää, että hän on valmis uuteen kierrokseen. Ja siitä avoimesti kertominen on taas minulle tärkeää. Lumipalloefekti.
Miksi hän alun perin haastoi minut kiinteistökauppariitaan, ellei itsekään pitänyt sitä kunniakkaana. Siis jos asiasta kertominen on hänestä kunnianloukkaus?
Minulle on ollut hämmentävää havaita, että on olemassa ihmistyyppi, joka neuvottelun sijaan valitsee ensisijaisesti hoitaa asioita viranomaisten kautta. Eihän siinä sinällään ole mitään pahaa, joskin kokisin sellaisen itse kovin työlääksi ja kuluttavaksi. Tuo tapa kuitenkin ärsyttää minua henkilökohtaisesti. Olen yrittänyt reflektoida ja ymmärtää miksi, sillä tokihan minulla on myös peiliin katsomisen paikka tällaisessa tilanteessa, kun useammilla rikosnimikkeillä osoitellaan.
Akin kanssa elin pitkään sellaisessa maailmassa missä asioista ei valitettu. Kynnys kaikenlaiseen kanteluun oli korkealla ja omista asioista pidettiin itse huoli. Vähän sellainen Yhdet puheet-mentaliteetti. Asioita ei paettu, vaan ne kohdattiin vatvomatta, katsomalla suoraan silmiin ja virkavaltaa mahdollisimman vähän vaivaten. En sano, että se olisi aina ollut poikkeuksetta kunniakasta, mutta arvostin sitä, miten Aki otti vääntämisen sijaan vastuita sellaistakin asioista, jotka eivät hänen harteilleen olisi kuuluneet. Minun on viime vuosina pitänyt asennoitua kohtamaan hyvin erilainen tapa konfliktien ratkaisuun. Se on ollut vaikeaa. Kuitenkin todettakoon, että on ehdottomasti tärkeää uskaltaa ja jaksaa tehdä rikosilmoitus silloin kun sen aiheelliseksi kokee. Kunhan on itselleen motiiveistaan rehellinen ja omatunto puhdas.
Silti mietin…voiko voimani nauraa elämäni älyttömyyksille olla rangaistavaa? Olisiko ollut parempi vain antaa periksi synkkyyteen vaipumiselle ja katkeruudelle? Olen jaksanut nauraa Akin kanssa jopa kuolemalle, niin en ole voinut välttyä siltä, että kiinteistökauppariita kaikkine käänteineen on tuntunut paikoin hyvinkin koomiselta. Todettakoon kuitenkin, että menneisyyteni, traumani, kroonistunut yliajatteluni tai leskeyteni ei tietenkään ole ostajan vika. Hänellä on ollut laillinen oikeus valittaa riippumatta siitä, olisinko remontoinut henkivakuutusrahoilla tai vaikka lottovoittorahoilla, tai huolimatta siitä olisinko leski tai eläisinkö haaremissa. En ole halunnut mitään erivapauksia menneisyyteni vuoksi, vaan uskoin, että minun olisi pitänyt välttää taannoinen talotuomio jo ihan vain perustuen myyjän lausumaan, maakaari lakiin ja maalaisjärkeen.
Vaikeinta on vaientamisen kokemus puille paljaille kynimisen jälkeen. Minulle jäi vain sanat, mutta nyt nekin yritetään viedä. Vaientamiseni pyrkimys on myös valitettavan paradoksaalinen, sillä mitä enemmän minua sattuu, sitä enemmän kirjoitan. En vaan voi sille mitään. En enää kykene muistamaan sellaista seesteistä aikaa, jonka saavuttamiseksi pitäisi osata antaa asioiden olla. Nurkkaan ahdistettuna olen luovimmillani, enkä pysty hillitsemään sitä. Kirjani alussa todetaan, että ollessani lapsi, isäni ennusti, että luonteestani seuraisi ongelmia. Hän oli oikeassa. Se, että olen nyt tässä tilanteessa, on yksi hyvä esimerkki ylikorostuneesta taistelutahdostani, mitä kasvattivat äärimmäiset vuodet Akin kanssa. Tämän luontaisen ominaisuuden kanssa eläminen on välillä todella raskasta. Ymmärrän täysin, että ärsytän monia, sillä ärsytän usein tämän vuoksi itseänikin. Ellei tuomio määrää minulle kirjoituskieltoa, niin haluan ottaa vastuun virheistäni ja tehdä näkyväksi sitten myös kaiken sen, missä mahdollisesti olen ylittänyt rikoksen rajat (#lumipalloefekti). Tämä toivottavasti onnistuu auttamaan jotakuta muuta välttämään kohtaloni. Avoimuudella haen kärsimyksilleni merkityksellisyyttä.
Meillä on ollut hänen kanssaan, hänen aloitteestaan, riita. Voiko tämä riita olla yhtäkkiä minun vastuullani siksi, että jaksoin tehdä sen näkyväksi saadakseni apua?
Nyt kuitenkin haluan iloita pienen hetken vainoamisepäily syytteen hylkäämisestä ennen kuin haastehakemus muilta osin ehtii saapua ja tämä pieni oikeuden toteutumisen kokemukseni haihtuu. Tuntui niin hyvältä saada lukea syyttäjän tekstiä siitä, miten hän jättää syytteen nostamatta, koska ei ole olemassa todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn, eli minun, syyllisyyteni tueksi.
Vainoamisepäily tuntui todella loukkaavalta, sillä en ole halunnut mitään muuta kuin päästä kyseisestä henkilöstä täysin päinvastaiseen suuntaan. Syyttäjä toteaakin, että: ”Esitutkinnan perusteella uhkailua taikka toistuvia yhteydenottoja ei osapuolten välillä ole tapahtunut.” Toim. huom. yhteydenottoja asianomistajaan ei ole minun puoleltani tapahtunut lainkaan. Sen sijaan asianomistaja on soitellut kiinteistökauppariidan aikaan minulle, ja nyt ennen rikosilmoitusta lähettänyt uhkaavan ja riidanhaluisen viestin ilmaisematta halukkuuttaan löytää ratkaisua tähän häntä häiritsevään asiaan. Vastasin viestiin ystävällisesti ja pyrin ko. viestissä selvittämään tilannetta parhaani mukaan.
Miksi kerätä aineistoa laskelmoidusti vuosia jemmaan ja sitten kertoa takautuvasti loukkaantuneensa toiminnastani jo pitkään? Eikö siitä olisi kannattanut sanoa heti?
Tietysti on ikävää, että asianomistaja kokee blogillani olleen negatiivisia vaikutuksia laajasti hänen elämäänsä ja myös läheistensä elämään, mutta ymmärtääkö hän, että näin on ollut myös hänen toimillaan minun ja läheisteni elämään? On yhä. Ja nyt puhutaan todellakin rahaa vakavammista vaikutuksista. Kunpa voisinkin kertoa kaiken. Nyt pitää kuitenkin muistaa, että meillä on hänen kanssaan, hänen aloitteestaan, riita. Riidassa on aina kaksi puolta. Voiko tämä riita olla yhtäkkiä minun vastuullani siksi, että jaksoinkin vielä puolustautua ja tehdä sen näkyväksi saadakseni apua? Pitääkö minun pyytää anteeksi sitä, että suutuin oikeuteen haastamisesta ja että puolustin lasteni perintöä kynsin hampain? Olen kirjoittanut elämästäni, jota hän on tietoisesti valinnut lähteä murskaamaan. Enkä ymmärrä, miksi kerätä aineistoa laskelmoidusti vuosia jemmaan ja sitten kertoa takautuvasti loukkaantuneensa toiminnastani jo pitkään? Eikö siitä olisi kannattanut sanoa heti ja suoraan minulle? Kertoa mikä loukkaa ja pyytää poistamaan se? Ei tarvitsi olla nyt lähdössä kolmatta kertaa oikeusaliin.
Lähtipäs taas rönsyilemään. Eli siis, syyttäjä on vainoamis-casessa oikeassa. En ole edes käynyt asianomistajan somessa koko tämän farssin aikana. Poliisi kysyi minulta, onko asianomistaja postaillut riidastamme mitään? Vastasin hänelle, että mistä minä sen tiedän, en todellakaan seuraa häntä. Ei minulla ole sellaiseen mitään mielenkiintoa. (Tai no yhden kerran kävin vahingossa hänen profiilissaan, kun ihmettelin, miksi joku hänen näköisensä profiili tykkäili kuvistani. Epäilin, että sen täytyisi olla feikkiprofiili. Tällöin kävin varmistamassa, että kyseessä todella oli hän. Hän on tosiaan vieraillut somessani ja tykkäillyt lakimiehensä tavoin postauksistani.)
Vaatiiko voitto edes sitä, että siitä jää hyvä mieli? Riittääkö voittamiseksi vain se, että toiselle aiheutuu isompi haitta kuin itselle?
En ole myöskään istunut puskissa seuraamassa asianomistajaa. Hänen seuraamisensa sijaan olen ollut kiinnostunut hänen motiiveistaan ja pyrkinyt ymmärtämään niitä voidakseni siten ymmärtää taannoista kiinteistökauppariitamme. Olisi ollut paljon mukavampi maksaa hänelle, jos ymmärtäisi miksi piti maksaa. Ja koska taistelu on olettetavasti ollut hänellekin raskas ja ahdistava, niin olen ollut kiinnostunut siitä, mikä häntä siihen kaikesta huolimatta on motivoinut ja myös siitä, että puhuuko hän totta. Pyrkimys kenenkään loukkaamiseen harvoin tuottaa mitään hyvää. Se ei ole ollut tarkoitukseni ja haluaisin kovasti uskoa, ettei se olisi ollut hänenkään tarkoituksensa, vaikka hän onkin päätynyt minua ja perhettäni satuttamaan. En ole kuitenkaan löytänyt täysin tyydyttäviä vastauksia kaikelle tapahtuneelle.
On esimerkiksi ollut hankala ymmärtää, että miksi hän alun perin haastoi minut kiinteistökauppariitaan, ellei itsekään pitänyt sitä kunniakkaana. Siis jos asiasta kertominen on hänestä kunnianloukkaus? Siksikö hänen tunnistettavuus olikin ongelma? Hävettikö häntä tämä riita? (Mistä minun olisi pitänyt se tietää? Etenkin kun hän tykkäili kuvasta, jossa näkyi tunnistettavasti.)
Tuossa edeltävässä kappaleessa oli hieman sarkasmia. Luotan, että ymmärsitte. Sarkasmi on nimittäin etenkin kirjoitettuna hyvin vaikea laji. Se mahdollistaa väärintulkintoja, tahallisia ja tahattomia. Etenkin asiayhteydestään irrotettuna monet asiat saa näyttämään pahoilta ja viestimään väärin. (Katsotaan, jos jossain kohtaa saan kertoa esitutkintamateriaalista muutaman esimerkin, sitten kun se on julkinen.)
Sarkasmini on varmasti aiheuttanut minulle ongelmia. Rakastan sitä kuitenkin liikaa. Siitä oli esimerkiksi kirjassa hyvin vaikea monessa kohtaa luopua, koska tutkimusten mukaan se ei vain toimi. En haluaisi koskaan aliarvioida lukijoita, mutta tämä nykytilannekin valitettavasti todistaa tutkimustulokset valideiksi. Olen hyväksynyt, että kirjastanikin tullaan silti nostamaan mediaan lauseita, jotka eivät mitenkään palvele kirjan tarkoitusta, mutta näin se vain menee. Jos yrittäisin välttää sen, en voisi sanoa mitään.
Olen halunnut kuvata tämä tapauksen läpinäkyvästi. Olen halunnut tarjota alustan sen herättämille tunteille ja keskustelulle. Avoimen keskustelun tarkoitus on ollut pyrkiä vaikuttamaan kohtuuttomaksi kokemaani myyjän viiden vuoden virhevastuuseen. Minulla ei ole ollut mitään syytä olettaa, etteikö asianomistaja olisi valmis seisomaan sanojensa takana myös oikeusalin ulkopuolella. Jos tällaiseen taistoon valitsee lähteä, niin mielestäni täytyy pystyä kestämään myös kritiikkiä. Sananvapauteen täytyy voida kuulua myös mahdollisesti loukkaavien asioiden sanominen, kunhan loukkaaminen itsessään ei ole keskustelun ylläpitämisen motiivi.
Sitä aina käsketään karsia ympäriltä energiaa vievät ihmiset, mutta minkäs teet silloin kun se ei vain ole oma päätös. Syyttäjällä olisi ollut avaimet lopettaa tämä hulluus, mutta ehkä kaiken päättyminen vaatii minulle vielä toisenkin tuomion, ja sitä ennen paljon tuskaa oletettavasti vielä molemmille. Olen todennut usein, ettei tässä ole voittajia, minkä nykytilanne todistaa oikeaksi. Enkä tarkoita pelkästään puunhinnan nousua, vaan taistelu vie aina voittajankin voimia. Olen pohtinut paljon sitä, tekeekö voitettukaan riita lopulta tyytyväiseksi. Vai vaatiiko voitto edes sitä, että siitä jää hyvä mieli? Riittääkö voittamiseksi vain se, että toiselle aiheutuu isompi haitta kuin itselle?
Toivon, että niin tai näin, onnistuisin vihdoin tekemään asianomistajan tyytyväiseksi. Hänelle jo maksamani useiden kymmenien tuhansien hinnanalennus sitä ei onnistunut tekemään. Jos siihen vaaditaan vielä yksi tuomio, niin olkoon sitten niin. Aki ja tämä farssi on opettanut minut häviämään, joten se ei sinällään ole minulle mikään ongelma. (Ulosottokin on jo tuttu juttu. Hän sai minut sinne jo kerran, enkä epäile yhtään etteikö hän saisi uudelleenkin. Tällä kertaa työtilanteeni vain on erilainen, joten minulta rahan saaminen tulee olemaan siten vaikeampaa. Myös työllistymisestä voi tulla vaikeampaa rikosrekisterin kanssa.)
Elämäni häiriötila jatkuu. Toki uusi oikeustaistelu ahdistaa ja jo pelkkä ajatus väsyttää. Olisi muitakin murheita, joihin keskittyä. Vanhat traumat aktivoituvat ja menneistä toipuminen hidastuu taas, mutta toisaalta, nyt kirjaprojektin päätyttyä on aikaa keskittyä tähän Asianomistajan järjestämään uuteen projektiin. Sinällään olen kiitollinen ajoituksesta 🙏🏻 Ja teidän tuestanne ihanat ❤️ Kiitos kaikki te rakkaat seuraajat ja ystävät, jotka olette jaksaneet pysyä rinnalla vaikeista vuosista, tai niin tänä vuonna jo vuosikymmenestä, huolimatta.
Lue myös aiempi blogiteksti: Älä puhu katastrofeistani kuiskaten
