Toim. huom. Selvennys 27.2.2023. Tämä elämänkerrallinen blogiteksti on kirjoitettu ennen kirjan julkaisua. Tämä blogiteksti on blogini ensimmäinen kirjoitus, joka poiki kustannussopimuksen, ja josta kirjoitin esikoiskirjani Rakas katastrofini (Wsoy). Kirjan julkaisupäivä on 15.3.2023.

Itseäni kolme vuotta nuoremman mieheni mukaan olemme samanikäisiä, koska en muista 70-luvusta mitään. Ihana logiikka, mutta itse asiassa muistan kastelleeni kotitalomme perustuksia isäni kanssa ollessani jotain kaksivuotias. Veljeni oli syntymässä ja olimme muuttamassa pois Varilasta, Vammalan kerrostalolähiöstä, jonne synnyin vuonna 1978. Tiilitalomme kohosi isäni vanhempien tiluksille Ekoon, mikä kuuluu nykyiseen Sastamalaan. Itse olen aina tykännyt puhua Tyrväästä. Esimerkiksi minut on kastettu, konfirmoitu ja vihitty Tyrvään kirkossa. Mieluummin Tyrvää kuin Vammala. 

Lapsena tiili edusti minulle turvallisuutta. Isäni teki työuransa tiilen parissa ja kasvoin viettäen aikaani Kiikan tiilitehtailla. 80-luvun alussa tiilitalossamme asui onnellinen perhe. Tiilitalo ei pala tai jos palaisikin, niin kynätelineen virkaa toimittavalla reikätiilellä voisi särkeä ikkunan ja pelastautua. Irtotiilet kuuluivat oleellisena osana sisustukseemme. Tiili symboloi pysyvyyttä ja pystyvyyttä.

Talvella istuin papan suomenhevosen selässä tukinajossa. Kesällä heinät nosteltiin seipäälle. Isomummuni Elma hoiti minua päiväkodin sijaan koko lapsuuteni ja on ikuinen esikuvani. Hän kuoli vuonna 2014, 95-vuotiaana, vuosi aviomieheni kuoleman jälkeen. Olimme mummun kanssa molemmat leskiä ja kukaan ei ole osannut lohduttaa minua samoin kuin sotien läpi lottana taistellut Elma. Hän opetti minut sitkeäksi. Mummun kuolemaa en ole pystynyt vieläkään käsittelemään, vaikka se olikin luonnollisempi mitä ensimmäisen aviomieheni Akin kuolema. En usko, että pystyn käsittelemään sitä koskaan. 

Lapsuuteni oli onnellinen, suojattu, täydellinen pumpulipilvi. Minulle on aina sanottu, että pystyn mihin vain, jos vain haluan. Vanhempani ovat tukeneet minua mitä hulluimmissa ideoissani. Uskon, että lapsuudessa rakennettu hyvä itsetunto, on parasta mitä lapselle voi antaa. Maalla kasvaneena en ole koskaan pelännyt liata käsiäni. Lapsuuteni ansioista uskallan myös kävellä pimeässä metsässä yksin ja istua missä tahansa vaatteessa maahan, jopa hääpuvussani. Olen totisesti osannut diivaillakin, mutta lande ei lähde ihmisestä koskaan. 

Aloittaessani koulun pienessä Stormin kyläkoulussa olin ainoa tyttö. Lisäkseni oli vain kolme poikaa, joista ihastukseni Henri menehtyi traagisesti. Kesälomalta kouluun palatessamme lippu oli puolitangossa. Etsimme ystäviämme, ketä me emme näkisi. Muistan sen hädän tunteen yhä. Kokoonnuimme yhteiseen aamun avaukseen koulun käytävälle. Opettajat itkivät. 

Tuntuu, että olen ehtinyt elää montakin eri elämää näiden 42 elinvuoteni aikana. Sitä miettii, miksi Henri ei saanut samaa mahdollisuutta? Mutta mitä jos se onkin ollut koko ajan toisinpäin? Ehkä hän harmittelee siellä jossain, miksi me muut jouduimme jäämään tänne? Stressaamaan asioista, joihin emme voi vaikuttaa, pyörittämään oravanpyörää sitten kun -harhalla ja palamaan loppuun? 

Kolmannella luokalla ikäluokkaani oli vain kolme. New Kids On The Block oli kova juttu Stormissakin, joten emme me aivan tynnyrissä kasvaneet. Se oli aikaa, kun rehtorille vielä niiattiin ja opettajat saivat kurittaa pojankoltiaisia nostelemalla rinnuksista seinille. Välitunneilla leikittiin Kuka pelkää mustaa miestä. Sitten tuli päivä, kun ei saanut mennä leikkimään ulos. Vuonna 1986 Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus sulki meidät koteihimme koronan tavoin. 

Talli vs. treffit 

Hevoset vai pojat? Nykyään kai voi harrastaa molempia, mutta minun nuoruudessani piti valita. Poikiin langenneet putosivat tallityttöjen hierarkiassa auttamatta alimmalle sijalle, eivätkä olleet enää uskottavia. Tosin olin altavastaaja jo ennen tätä virheaskeltani. Olin saanut oman ponin ja minut laitettiin maksamaan siitä kallista hintaa. Tallikaverit lukitsivat minua karsinoihin ja ponini vietiin aina pienimpään tarhaan. Syyksi sanottiin, että koska se liikkuu niin vähän. (No ei kai se liikukaan, kun sillä ei ole tilaa!)

Luonnetta kasvatti selvitä siinä maailmassa fyysisesti pienimpänä. Mursin solisluuni, kun kiipesimme parivuotiaiden ravureiden selkään tarkoituksena totuttaa niitä valjaiden painoon. Aikana ennen kännyköitä ratsastettiin takaisin tallille, vaikka toinen käsi irti. Vasta silloin kun lähti taju, piti odottaa, että joku hälytti apua. Tällainen tilanne sattui, kun selkärankani murtui lentäessäni useamman metrin ilmalennon esteellä. Tulin tajuihini kunnolla vasta ambulanssissa. Seuraavat 24 tuntia ratkaisivat, kävelisinkö enää koskaan. Isoin huoleni kuitenkin oli, saisinko vanhemmiltani enää lupaa ratsastaa. Kahden viikon sairaalassa makaamisen jälkeen järkyttävät takut veivät hiukseni, mutta sain pitää kävelykykyni ja luvan ratsastaakin, mutta ponini myytiin lopulta yläasteelle siirtymisen myötä. Pojat olivat voittaneet hevoset. Jotenkin se hävettää vielä tänäkin päivänä.

Troll-nukke takkinen tyttö -78

Ensi suudelmani koin rinnakkaisluokkalaisen Mikko Eskon kanssa, samana iltana, kun hukkasin äidiltä saamani uuden nahkarepun koulukirjoineen. (Matikan opettaja ei uskonut, että se oli vahinko. Olen varma, että tämä sinetöi kohtaloni jo seiskalla. Kasin keväällä matikanopettaja halusi varmistaa, etten hukkaisi kirjaa kesälläkään ja antoi matematiikasta ehdot.) Mikko on kuulemma nykyään yksi kautta aikojen menestyneimmistä suomalaisista lentopalloilijoista. Ihan hyvä, ettei meistä tullut mitään, sillä olisin yltänyt häntä napaan asti. Tosin pituudesta tuli dealbreaker vasta Tinder-aikakaudella. Silloin kun miehet oli valittava kasvokkain, kriteereitä ei paljon ehtinyt laatia. 

Ennen somea meidän kasari-ysäri -teinien oli pakko lähteä istumaan kauppakeskuksien tuulikaappeihin tavataksemme ihmisiä. Punkkarit, skinit, hopparit ja hevarit. Piti olla tarkka siitä, missä kohtaa toria seisoi ja miten pukeutui. Itse katsoin helpoimmaksi vaihtaa housuja aina poikaystävän mukaan. Trumpettilahkeiset hippikukka-housut vaihtuivat tarpeen mukaan nopeastikin mustiin stretch farkkuihin. Muistan punkkarin nimeltä Orpi. Hänellä oli vihreä irokeesi. Ihan siihen en pystynyt, mutta minulla oli vihreä Metallican selkälipulla varustettu samettitakki, josta roikkui Troll-nukke. Pitkiin hiuksiin ajeltiin sivukaljuja ja lävistykset vedettiin omatoimisesti. Ystävä hakkasi itse itselleen tatuoinninkin, joka on muuten pysynyt näihin päiviin saakka hänen ihollaan. Kirjoitin kaikkea mahdollista päiväkirjoista novelleihin, joita julkaistiin silloin tällöin lehdissäkin. Tekstin tuottaminen oli minulle helppoa ja tämän avulla pärjäsin koulussakin, vaikka mielenkiinto oli toisaalla. Luin iltaisin Deborah Spungenin kirjaa Nancy, mitä suosittelen edelleen kaikille. 

Minulle puhuttiin paljon kielillä. He keillä oli myös tulkitsemisen armolahja, selvensivät sanomaa. Muistan erityisesti profetian, missä todettiin tieni kulkevan paikoin varjoissa, mutta luvattiin niiden olevan valaistut. 

Nuorisotalo Pilven nuoriso-ohjaaja Tero oli maailman coolein tyyppi ever. Halusin isona olla kuin hän. Pilvessä pelasimme biljardia ja paransimme maailmaa. Somen sijaan mielipiteitä jaettiin Slämäreissä. Korvalappustereoissa soi Eurooppa 3. Rikkinäisiin farkkuihini oli kirjoitettu MirkkA samoilla väkäsillä kuin Metallican logossa. Niillä oli tarkoitus tehdä vaikutus uuteen ihastukseeni hevari-Jukkaan. Jukka hatkasi nuorisokodista ja lähdimme yhdessä karkumatkalle. Murtauduimme nukkumaan milloin minnekin, esimerkiksi omaan vilja-aittaamme, jonne menimme sisään ikkunasta. Siitä alkoi kutsumukseni nuorisotyöhön, kun koin vahvasti, ettei kukaan ymmärtänyt nuorten ahdinkoa. Silloisesta porukastamme monille on käynyt huonosti. Ainakin yksi istui linnassa puukotuksesta ja toinen ajoi humalassa kolmannen ystävämme hengiltä.

En pysty edes kuvittelemaan sitä huolta, mitä tuolloin vanhemmilleni olen tuottanut. Nyt kun valvon itse viikonloppuisin silmät ristissä omaa teiniäni kotiin odottaen, olen ymmärtänyt, ettei isäkään huvikseen istunut yömyöhään valvomassa, kun könysin kotiin. Siihen aikaan ei teinin sijaintia pystynyt paikallistamaan snapchatin sijainnista. Muistan erään kerran, kun talo oli jo aivan pimeä ja oletin kaikkien olevan nukkumassa. Säikähdin, kun pimeästä olohuoneesta alkoi kuitenkin kuulua korostetun hidas taputus. Isä ei sanonut mitään siirtyessään nojatuolista nukkumaan.

Teimme emäntäkoulusta luokkaretken Niinisaloon armeijaan. Opimme, miten silitetään oikein ja mikä on sellainen kilohinta juustolle, että sitä kannatti ostaa isompikin pala. 

Viikonloppuisin oli tapana körötellä bussilla Köyliön Lallintalolle juhlimaan. Joskus näihin aikoihin tiedostin, että nenässäni on kyömy, jonka takia minulta kyseltiin usein, olinko täysin suomalainen. Muistelen tulleeni kruunatuksi Miss Vammalaksi Seuraintalolla, mutta saatoin kyllä olla perintöprinsessakin. Tukkani ei tainnut olla silloin enää violetti. Ripari Lapissa oli jo tuolloin rauhoittanut minua, tosin sitäkin aikaa dramatisoi silloinen saatananpalvonta-ilmiö. Puhuttiin paljon spiritismistä, uhratuista eläimistä, automaattikirjoituksesta ja väärinpäin soitettavien ääniraitojen salaviesteistä. Ahmin Ilmestyskirjaa ja olin varma, että maailmanloppu koittaa elinaikanani. Kuuntelin Bass´n Heleniä ja Riku Rinne kiersi kouluilla kaatamassa ihmisiä Pyhän Hengen voimalla.  Minulle puhuttiin paljon kielillä. He keillä oli myös tulkitsemisen armolahja, selvensivät sanomaa. Muistan erityisesti yhden profetian, missä sanottiin tieni kulkevan paikoin varjoissa, mutta luvattiin niiden olevan valaistut. 

Ensimmäinen kunnon poikaystävä Janne tarjoili minulle täydellistä elämää hopeatarjottimella. Mokattuani sen suhteen, olen tavallaan koko elämäni etsinyt jotakin hänen kaltaístaan. Kiltit tytöt Lacosten pikeepaidoissa ja siisteissä otsatukissa olivat kauhuissaan suhteestamme. Jannelta oli rohkea veto uskaltaa alkaa hengailla kanssani, sillä olin ehtinyt kerätä melkoista mainetta pienellä kylällä. Janne edusti turvaa ja tasapainoa kaikissa mahdollisissa muodoissaan. Hän kiillotti Nissan Micraansa, ja oli ylpeä tuolloin uraauurtavasta tiiliskiven kokoisesta autopuhelimestaan, mikä oli kiinnitetty erillisellä telineellä kojelautaan. Micralla ajelimme usein viikonloppuisin hänen mummonsa luo kyläilemään. Pysähdyimme matkalla kaivertamaan Mirkka sydän Janne sähköpylvääseen. 

Hänen kanssaan olisi kaikki ollut valmiina. Hän ei olisi ikinä satuttanut minua. Sen sijaan minä satutin häntä ja lähdin teiniangstiaikaisen ihastukseni Mikon matkaan. Mikolla oli punaiset housut, cd-levyjä enemmän kuin kenelläkään ikinä ja hänen äitinsä teki maailman parhaita voileipiä. Kuuntelimme Eppuja ja Doorsia tauotta. Vaihto lennosta sattuu yhä, kun ajattelen sitä. Jos Janne satut lukemaan tätä, niin olen vieläkin pahoillani siitä, mitä tein. Tosin mokasin myös Mikon kanssa, kun tieni vei opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja suhteemme kaatui opistoihastukseeni. Olin kylläkin vasta 17-vuotias, joten ehkä tämä etsikkoaika oli inhimillistä. Mutta silti, Mikko, olen todella pahoillani myös. Olen yhä säästänyt kaikki korttisi ja kirjeesi minulle opistolle. Sinulla oli maailman hienoin pojan käsiala. Hienoin tytön käsiala oli Panulan Päivillä. Nykyäänhän ei noin saa edes sanoa, mutta tämä oli ennen sukupuolineutraalia kielenkäytön vaadetta.

Kommuunielämän kasvatti

Peruskoulun jälkeen teinijengi-ystäväni Sarita, jolla oli tarttuva nauru kuin delfiinillä, houkutteli minut Karkun emäntäkouluun seurakseen. Se sopi hyvin, sillä minulla ei ollut parempaakaan suunnitelmaa. Terveyssandaaleissamme oli tennissukat ja päässämme paperiset myssyt. Opimme, miten silitetään oikein ja mikä on sellainen kilohinta juustolle, että sitä kannatti ostaa isompikin pala. Teimme emäntäkoulusta luokkaretken Niinisaloon armeijaan. Tajusimme, että Karkusta oli päästävä karkuun ja kauas. Ikäluokkamme ahersi lukion toista luokkaa Vammalan lukiossa. Jääminen niille leveysasteille ei ollut vaihtoehto. Pääsimme Saritan kanssa molemmat 300 kilometrin päähän Suolahdelle opiskelemaan nuorisotyötä 24 valitun joukkoon, mikä oli oikeasti kova juttu, sillä hakijoita suositulle linjalle oli useita satoja. 

Oli vuosi 1995 kun muutimme asumaan vuonna 1894 perustettuun Keski-Suomen Opiston sisäoppilaitokseen. Suolahti oli tuolloin vielä itsenäinen kaupunki. Jyväskylään sieltä oli noin puolen tunnin ajomatka, joskin olimme tuolloin vielä 17-vuotiaita, eikä meillä ollut ajokorttia. Vessa kasvoi vihreää hometta, mutta asumisesta tai ruuasta ei tarvinnut maksaa ja vessapaperitkin toimitettiin koulun puolesta valmiiksi kaappiin. Pelasimme biljardia ja nukuimme leireillä puolijoukkueteltassa. Kotiin soitettiin korttipuhelimilla, joita oli opiston Mineriitti-rakennuksen vaaleanpunaisilla käytävillä. Musiikin tunnilla opettelin luokkakaverini Wallu Valpion kanssa soittamaan kitaralla Lumi teki enkelin eteiseen. Sain opponoidakseni hänen päättötyönsä, mutta hänet erotettiin koulusta ennen kyseistä tilaisuutta. Esiinnyin silloisen Suolahti-sielunsiskoni Piian kanssa Suolahden Makkararockissa opistokansalle lateksipuvussa lipsynkaten Don Huonojen Kissaihmiset. Televisiosta alkoi uusi komediasarja Frendit, jonka ensimmäistä jaksoa kokoonnuimme kaikki katsomaan oleskeluhuoneen yhteisestä telkkarista. Internetistä ei vielä tiedetty. 

Opistokommuunivuodet olivat täynnä suuria tunteita. Sarita löysi luokaltamme elämänsä rakkauden, jonka kanssa hän on yhdessä yhä. Hän tuli raskaaksi ja pyysi minua esikoisensa kummiksi. Mietimme, mitä vitamiineja hänen tulisi nyt syödä. Tuolloin ei ollut mahdollisuutta googlata. Mikko kirjoitti minulle intistä kirjeitä joka viikko. Olin juuri täyttänyt 18 ja saanut ajokortin. Aina kun hän pääsi lomille, niin ajelin viikonloppuisin kotiin isäni tulipunaisella Mondeolla, jonka rekkari oli UFO. 

Mutta sitten rakastuin päätä pahkaa opiston teatterilinjan puoliksi espanjalaiseen poikaan nimeltä Petri. Kun hän tuli viereeni istumaan luennolla Suolahti-salissa, tiesin että tästä ei hyvä seuraisi. Paikallisessa Viljo´s baarissa oli sinä keskiviikkona liikennevalo-bileet ja otsaani korosti kiltisti punainen maali. Petri ajatteli otsani värivalinnan mahdollisesti tarkoittavan, että koin jo olevani varattu hänelle. Inhimillinen väärinkäsitys, ja yksi asia johti toiseen. 

Emme peitelleet huumaamme vaan tanssimme Wicked gamea ylidramaattisesti milloin Viljon baarissa ja milloin opiston käytävillä. Kun kämppikset häiriintyivät, raahasimme patjan terveydenhoitajan huoneen aulaan. Tuolloinen kämppikseni Katriina kirjoitteli viestejä paperilappuina sängylleni, joissa ilmaisi huoltaan sydämeni puolesta. Olimme Katriinankin kanssa huikea tiimi. Muistan, miten hän istui kerran käytävässä mököttämässä, koska en ollut siivonnut. Hän uhosi istuvansa siellä niin kauan, että järjestäisin valtavan vaatekasani keskeltä lattiaa kaappiin. Kun kaadoin jugurttia lattialle, hän kiljui mattonsa puolesta, minä jugurttini. Iltaisin monesti rukoilimme yhdessä ääneen. Ikkuna heijasti vaaleanpunaisen huoneemme lattialle ison ristin. 

Matkustin Jerusalemiin rukoillakseni itkumuurilla ja nähdäkseni Golgatan. Kelluin Kuolleessa meressä suolaa haavoihin. 

Kommuunissa oltiin avoimia ja sisäsiittoisia, mutta myös hyvin mustasukkaisia. Suhteemme aikana koin ensimmäisen kerran elämässäni olevani silmätikkuna. Kaikki eivät tykänneet romanssistamme ja jouduin taistelemaan suhteen eteen. Se oli minulle ihan uutta. Koin, että olin uhrannut kaksi hyvää kotipuolen suhdetta tämän takia. Tämän olisi siis pakko toimia tai satutin viattomia turhaan. Mutta ehkä karma kosti. 

Istuin Mineriitti-rakennuksen leveillä ikkunalaudoilla ja katselin, miten hän pakkasi autoaan seuraavan päivän lähtöään varten. Teatterilinja päättyi omaamme aikaisemmin. Hänen autonsa cd-soittimesta soi Eagle-Eye Cherryn Save tonight. Well we know I’m going away, And how I wish, I wish it weren’t so, So take this wine and drink with me, And let’s delay our misery. Save tonight and fight the break of dawn, Come tomorrow, tomorrow I’ll be gone. Odotin häntä koko illan hyvästelemään, mutta hän ei koskaan tullut. Elämä ei ennen ollut opettanut minua häviämään. Lähdin hukuttamaan sydänsuruja Lontoon kautta Pariisiin, missä vietin päivän Disneylandin sairaalassa kovassa kuumeessa. Matkustin Jerusalemiin rukoillakseni itkumuurilla ja nähdäkseni Golgatan. Kelluin Kuolleessa meressä suolaa haavoihin. 

Kommunistikuppilassa korkkareissa

Sanomisen ja näkymisen tarve oli kova. Viimeisinä opiskeluvuosinani, opistoasteen muuttuessa ammattikorkeakouluksi, muutin Jyväskylään ja tein tanssikeikkoja esitanssijana yökerhoissa. Tanssin tekniikoista minulla ei ollut hajuakaan, mutta olin katsellut MTV:ltä TLC:n ja Destiny´s Childin musiikkivideoita. Debytoin myös laulajana osaamatta laulaa. Päädyin omituisiin tilanteisiin, kuten esimerkiksi keikalle Henry Saaren kanssa Jyrkin suorassa lähetyksessä laulamaan playbackkina sanoja, jotka olin saanut edellisenä iltana. Ohjelmaa lähetettiin näkyvällä paikalla Helsingin Lasipalatsissa olleesta studiosta. Tuo pätkä löytynee YouTubesta uteliaimmille kurkattavaksi nimellä Work that body. Kämmäsin näkyvästi vain kerran, kun minulle täysin tuntematon biisi ehti alkaa ennen reagointiani. 

Samaan aikaan kirjoitin työharjoittelupaikkani Youth Against Drugs ry:n Eno-lehteen artikkeleita ollen ylpeä yhdistyksen aatteesta. Voitin vapaus, veljeys ja tasa-arvo -ideologian omaavan legendaarisen baari Vakiopaineen kirjoituskilpailun runollani Rakastele minua. Jyväskylässä sijaitsevaa Vakiopainetta on kutsuttu kommunistien juottolaksi, anarkistiluolaksi sekä hippien, nistien ja hörhöjen pesäksi. Koin olevani siellä kuin kotonani, mutta samaan aikaan toinen jalka halusi solahtaa korkkareihin ja karata strobovaloihin. Tämä ristiriita, tai voisihan sitä kutsua myös monipuolisuudeksi, on ollut läsnä elämässäni aina. Ajatteluni ja toimintani on aina ollut hyvin undergroundia, mutta valtavirta vie välillä mennessään.  

Domino, joka muuttui sittemmin Blaze2b:ksi, oli ystäväpiirimme tiivis olohuone. Siellä en ollut töissä, mutta muuten kolusin läpi lähes kaikki Jyväskylän ravintolat Raatikellarista Gigglin Marliniin. Pisimmän tanssipestin tein Jyväskylän Alexandra-yökerhossa. Tuolloin yökerhoissa vielä tupakoitiin, joten tanssiminen ei ollut senkään puolesta mitään kevyttä hommaa. Ilmanlaatu ei ollut mitä parhain. Saimme keikoille kovia nimiä, kuten vuosituhannen vaihteessa Freestyler-hitillään breikanneen Bomfunk Mc’sin. Minulla on laatikollinen paperikuvia, joissa olemme muun muassa bändin muhkeahiuksisen syntikkamiehen Mr. Willyn kanssa laivalla. En muista yhtään, miten sinnekin päädyimme. Tuohon aikaan oli kuvat pakko kehittää paperikuviksi, jos ne halusi ylipäätään nähdä, saati sitten jakaa ystäville. 

Tanssin Alexandrassa myös Daruden taustalla silloin, kun kukaan ei vielä tuntenut nimeä. Ville Virtanen kysyi, pystyisinkö muuttamaan Turkuun ja alkamaan heidän vakkaritanssijaksi. Ajattelin, ettei siitä kuitenkaan mitään tulisi, eihän ketään ollut kiinnostanut Darude Jyväskylässäkään. Turha ottaa riskiä murteen tarttumisesta. Millenium-iltana juhlakansalle jaettiin minitaskulamppuja siltä varalta, että keskiyöllä kaikki pimenisi. Y2K kuitenkin floppasi. Keväällä 2000 Turun sijaan kutsui Lahti. Legendaarinen Night Club Diva oli silloin Suomen toiseksi suurin yökerho, ja mikä mielenkiintoisinta, se oli opistorakkauteni Petrin olohuone. Diva edusti minulle yöelämän ehdotonta huippua ja jos jossain, niin siellä halusin loistaa monestakin syystä. Lahdessa vaikutti arvostettu Suomen pitkäikäisin showtanssiryhmä Hot Club Dance Company, jonka tanssijoiden kanssa en voinut mitenkään kilpailla. Divassa oli Suomen parhaimmat dj:t ja hittiradiokanava NRJ:n juontajat. Minulla ei ollut tekniikkaa, mutta asennetta ja pokkaa riitti. Niillä ja oikeilla suhteilla, sain paikan. Olin ehdottomasti erikoisen tanssijan urani huipulla osoitteessa Hämeenkatu 16. 

Altavastaajan identiteetti 

Diva oli minun Studio 54:ni millenium-kesän 2000. Pidin Siperianhurtta Igorin valkoista karvaturkkia esitanssijan tauoillani, joilla juotin ja viihdytin ihmisiä firman piikkiin sähkönsininen peruukki päässä ja kirkkaan punaiset nahkamikroshortsit jalassa. Pääjehu Antti Laineelle näyttävyys oli tärkeintä, ja joka tanssisetissä piti olla aina eri vaatteet. Saimme yhden illan kolmesta korokkeelle noususta jopa tuhat markkaa, mikä oli tuohon aikaan kova palkka käytännössä yhdeksän biisin tanssimisesta. Seurustelin tanssiparini Miikan kanssa, vaikka minulla oli yhä tunteita Petriä kohtaan. Petrin kotikaupunkiin tunkeutuminen, ja hänen olohuoneensa lavalle nouseminen uuden miehen kanssa tuntui samaan aikaan hyvältä ja kuitenkin surulliselta. Miika oli näyttävä showmies. Hänellä oli Igorin pinkit karvahousut, jotka loistivat Lahden katukuvassa, kun kävelimme jakelemassa flyereitä. Niihin oli painettu myös meidän nimemme. Minä olin Di, hän oli Va. Takahuoneessa tanssia tauotettiin yhdessä Hunksien, tai silloisten Chippendalesien kanssa. 

Lahti oli tuolloin the place to be. Legendaarinen Kasisali ja Mukkulan Summer Upit, missä olimme myös töissä tanssimassa. Vuosituhannen vaihteessa Lahtelainen rap-skene aktivoitui 5th Element -yhdistyksen toimesta. Muistan olleeni katsomassa Cheekin ensimmäisiä keikkoja vielä tuntemattomana noviisina. 

Kerran perässäni juostessaan Miika kaatui ja häneltä katkesi etuhammas. Tämä järkyttää minua yhä.

Se oli erikoinen pintaliito-pätkä elämästäni. Yllättäen Miika kosi, mutta kertonee jotain jostain, etten edes muista miten. Sen muistan, että hän soitti vanhemmilleni ja lupasi heille pitää minusta hyvää huolta. Jotenkin se ele oli liikuttavampi kuin itse kosinta, minkä näemmä olen unohtanut. Meillä oli sormukset, joissa luki MM, Mirkka ja Miika & Millenium. Toimimme hetken aikaa todella hyvin tiiminä, mutta emme tainneet oikeasti koskaan rakastaa toisiamme, vaikka kovasti halusimmekin. Miika oli pohjimmiltaan maailman kiltein, mutta tappelimme silti jatkuvasti. Olimme kaksi isoa egoa, kuten kihlajaislahjaksi saamamme Stefan Lindforsin suunnittelemat Ego-teekupit. 

Kerran perässäni juostessaan Miika kaatui ja häneltä katkesi etuhammas. Tämä järkyttää minua yhä. Lopulta hän jäi kiinni pettämisestä ja itkin ylipitkät irtoripseni Lahden vuokrakämppämme kylpyammeeseen. Olin menettänyt sekä hänet, että Petrin. Tosin en tiedä kumpaa itkin enemmän, eroa vai sitä, että havaitsin reisissäni selluliittia. Järkytyin, että urani kirkkaissa alhaaltapäin valaistuilla tanssikorokkeilla olisi ohi. Ratkaisin ongelman kuitenkin paksuilla tanssisukkiksilla, jotka puin jatkossa aina mikrojen alle. Tanssin urheasti näistä ”tragedioista” huolimatta sen kesän loppuun yksin Divassa. Omaksuin Lahdessa räppiskenellekin tyypillisen altavastaajan aseman ja oman tien -kulkijan katukoira-mentaliteetin, millä olen sittemmin puskenut eteenpäin. Meidän oli ollut tarkoitus muuttaa Miikan kanssa tuon kesän jälkeen Helsinkiin. Asunto oli hankittu sieltä jo valmiiksi, mutta osaltani tulevaisuus olikin nyt täysin auki. 

Kuten hometalon oikeusjuttu nykyisin, yksin vieraaseen kaupunkiin jätettynä jääminen olikin vain bensaa suoniini. Sosiaalisuus oli parasta lääkettä sydänsuruihin. Tapasin paljon uusia ihmisiä tarpoessani Lahden kaduilla aamuisin töiden jälkeen. Kirjoitin runokokoelman nimeltäAsfaltin lihassa leväällään. Muistan pelanneeni minigolffia Sipe Santapukin kanssa sen jälkeen, kun hän oli ”tilannut” minut tanssikorokkeelta pöytäänsä Divassa. Ajelimme ympäri Lahtea hänen Amerikan raudallaan ja vain juttelimme elämästä. Ystävystyin myös Petrin viimeisimmän ex-tyttöystävän kanssa ja lähdimme yhdessä Italiaan. Se oli voimaannuttava kannantotto kaikkiin kertyneisiin sydänsuruihin. Muistan erityisesti erään APS-kameralla otetun valokuvan, missä poltamme tupakkaa ja pussailemme Dolomiiteilla. Korkeuksissa rajojen rikkominen symboloi meille lopullista vapautta yhteisestä tuskamme lähteestä. 

Kimppakämppä Kilpisenkadulla

Kesän jälkeen palasin Jyväskylään, vaikka siellä ei minua odottanut kuin hoidossa olleet kesyhiireni. Miika muutti yksin Helsingin asuntoomme ja minä hankin maailman parhaan kämppiksen Maijan. Maijan kanssa elin eittämättä elämäni huolettomimmat vuodet Jyväskylän Kilpisenkadulla, missä säilytimme uunissa tavaroita, katsoimme Frendejä lehmäkuvioisella Tanskasta tilaamallani sohvalla ja poltimme tupakkaa sisällä. Tumppasimme petturikihlattuni kehystettyyn kuvaan. 

Viimeistelin opinnäytetyötäni samalla kun viihdyimme ulkona maanantaista sunnuntaihin. Kämppämme oli niin ytimessä, että Raatikellarilta saattoi helposti juosta vaihtamaan kengät kesken illan. Lempidrinkkimme oli Kelkka, jonka yhä tänä päivänä väitän hyvän ystäväni Anna Käkelän keksineen. Häissäni 2003 juotiin kelkka-boolia. Sen nimi tuli siitä, että se kiihtyi päähän kuin kelkka. Minusta se maistui raikkaalta kuin smoothie. 

Noilta vuosilta moni jyväskyläläinen muistaa erään aktiivisen Kauppakadun vakio Jeesus-feissarin. Kerran tullessasi hikisenä tanssi-illan jälkeen baarista kuulin, kuinka hän moralisoi juottoloissa viihtyviä. Nappasin hänen megafoninsa ja kerroin siihen oman mielipiteeni asiasta. Sanoin, että minun Jumalalle kelpaamistani ei vähennä se, että olen siellä, missä elämä tapahtuu. Sitten porhalsin pois pinkeissä karvasäärystimissäni niskojani nakellen. Noina vuosina tunsin omistavani koko kaupungin. 

Diivan ja bilehileen maineestani huolimatta olin kiltti tyttö. En käyttänyt laittomia päihteitä enkä harrastanut yhden illan juttuja. (No, okei yhden ainoan kerran, mutta poikkeushan vahvistaa säännön. En ymmärrä ko. toimintamallin suosiota, sillä kontrollifriikkinä minun on aina tarvinnut saada pestä huolella meikit pois ennen nukkumaanmenoa. Miten noloa se olisi, jos käsilaukusta löytyisi valmiiksi pakattu putsari ja hammasharja? Päädyin tenttaamaan kohteelta, mitä hemmettiä tässä kohtaa nyt kuuluu tehdä? Hän kertoi, että yleensä mimmit nukahtavat meikit päällä. Olin ihan järkyttynyt. Sellaista baari-iltaa ei ole elämässäni ollut, että nukahtaisin meikit päällä.)

Elon huvia Elohuvissa

Sain töitä biljardibaarista tiskiltä, mikä oli sinällään ihme, sillä en osannut valmistaa yhtäkään drinkkiä. Tai no ehkä juuri ja juuri kelkan. Piilouduin asiakkailta Sipen minulle vielä lähettämän ruusupuskan taakse aina kun tilattiin jotain muuta kuin olutta. Tämä edusti minulle yhteiskuntaopin opettajan kehotusta urbaaniin oveluuteen, jota meillä nuorisoalan ammattilaisilla tulisi olla pärjätäksemme. 

Olin tuolloin päättömän ihastunut työkaveriini Markukseen. Olisin voinut syödä hänet aamupalaksi niiden suklaakeksien sijaan, jotka laitettiin lihapullan näköisinä palloina uuniin aina työvuoroon saavuttaessa. Markus oli kuin välimereltä karannut Javier Bardem. En ole varmaan koskaan flirttaillut yhtä paljoa kenellekään. Muistan lukemattomat tuskaiset kerrat, kun olimme kahdestaan iltavuorossa sulkemassa baaria. Valot olivat jo poissa ja siivoilimme paikkoja kuntoon. Minulla oli punaiset nahkahousut ja keräilin palloja maasta todella ahkerasti. Hän vain hymyili minulle, jopa isällisesti ja toivotti hyvää yötä. I mean COME ON MAN! 

Olin vielä tuolloin sen verran vanhanliiton mimmi, että varsinainen konkreettinen aloite piti tulla mieheltä. Eräillä jatkoilla kimppakämpässämme, jonne olin saanut hänet kammettua, vihdoin tapahtui jotain. Tänä päivänäkään en vain tiedä mitä, sillä olin juonut jännitykseen muutaman kelkan liikaa. Heräsin siihen, että olin missannut ensinnäkin Frendit ja puhelimessa oli viesti Kiitos viimeisestä, toivoo yövieras. JUMALAUTA! Juoksin kämppikseni sänkyyn kiljumaan, että mitä täällä on tapahtunut??? Hän sanoi, että katsoi parhaaksi olla katsomatta. Meinasin oikeasti kuolla. Siitä alkoi epätoivoinen revanssin metsästys, jolle hän yllätys yllätys lämpeni todella hitaasti. Kävimme viimein treffeillä kahdeksantoistavuotta myöhemmin Levillä vuonna 2018. 

Lyhyeksi jäi myös seuraava pestini. Irtisanouduin yökerho Night Lifestä kesken illan, kun dj unohti laittaa tanssikorokkeelleni valot. Isoa egoa oli kolautettu, ja porhalsin ulos pinkki peruukki päässä. Oven avasi kukkakaalikorvainen minua vanhempi ovimies, jonka en vielä silloin aavistanut olevan tuleva aviomieheni. Esitin aina varmuuden vuoksi hieman vaikeasti tavoiteltavaa ovimiehille, sillä tuohon aikaan vanhan liiton vahtimestarit olivat rikkaita, enkä halunnut olla myytävänä. He tunkivat useiden tonnien töllirullia taskuihin tilityksissään ovien sulkeuduttua. 

Keväällä 2001 valmistuin yhteisöpedagogiksi Humanistisesta ammattikorkeakoulusta ensimmäisenä ko. tittelin saaneena ikäluokkana. Opinnäytetyöni nimi oli FUCK AIDS. Se oli niin laaja, että liika materiaali verotti yhden pisteen täydestä vitosesta. Suoritin avoimessa yliopistossa kasvatustieteiden appron ja aloittelin cumua, mutta mieli halusi jo kovasti kentälle. Koin, että vaikka opiskeleminen oli minulle helppoa (matematiikkaa lukuunottamatta), sitä mitä halusin oikeasti oppia, ei opittaisi yliopistosta. 

Matkustin tilaisuuden tullen asuntoautolla alamme gurun Olavi Sydänmaalakan kanssa Kuusamon torille tekemään päihdetyötä. Silloinen kaupunginvaltuustossakin vaikuttanut idealisti ja kokemusasiantuntija Jarmo Hakkarainen uskoi, että jos selviäisin Olkun kanssa tuosta keikasta, niin selviäisin mistä vain. Olen yhä tänä päivä Hakkikselle paljosta kiitollinen, sillä ilman häntä en olisi nykyisessä työssäni. Hänen avullaan pääsin luomaan itseni näköistä työpaikkaa ja uudenlaista kolmatta sektoria. Hakkis kysyi, lähdenkö muuttamaan käytäntöön hänen unelmaansa kouluja kiertävästä ulkoistetusta päihdekasvatuksesta. Kouluille ei haluttu kuluja, joten perustimme lehden, jonka myynnillä rahoitimme toiminnan. Hakkis antoi minulle vanhan kirjastoauton ja kuljettajan. Ensimmäisellä keikalla bussi levisi Jämsän Shellille, mutta siitä ei ollut suunta kuin ylöspäin. Tilasin Terveys ry:ltä kännilasit ja Duudsonit tekivät meille videon Sekoilla voi selvinpäinkin. Nämä olivat isoja etappeja vastavalmistuneelle. 

Aki

Aamuviideltä kaupungin ravintolahenkilökunta kokoontui meille usein jatkoille. Yksillä tällaisilla ammattilaisten aamupalautuksilla oli myös Aki. Hän sanoi, että pyytäisi minut ulos, mutta epäili etten lähtisi muuta kuin mallipoikien kanssa. Äimistyin oletuksesta aidosti ja sovin treffit hänen kanssaan saman tien. Aki oli minua seitsemän vuotta vanhempi herrasmies. Hän oli kalju ja kasvoja koristivat kamppailulajien kolhut. Hän kutsui minut kahville ja tenttasi tuntitolkulla muun muassa Jumalasta ja elämän tarkoituksesta. Olin aivan äimänä. Mikä megavisa tämä nyt oli? Hän oli jotain aivan muuta kuin mihin olin tottunut. 

Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Aki antoi minulle aseeksi luokiteltavan luvanvaraisen kaasusumutteen yöllisten kotimatkojen turvaksi. Hän muistutti sen olevan käytössäni laiton ja pyysi harkitsemaan tarkkaan, ketä sumutan. Hän edusti ja tarjosi minulle jotain sellaista, mihin en ollut tottunut. Tasaisuutta ja turvaa. Kerran Red Neckissä istuessamme hän tokaisi, että olethan sinä ihan nätti, muttei se häntä kiinnosta. Ja sitä paitsi sen näytän kyllä tietävän riittävän hyvin itsekin. Olin pöyristynyt hänen röyhkeydestään. Ja olin samalla myyty. Minuun teki vaikutuksen, että joku uskalsi puhua minulle siten. 

Tapailimme säännöllisesti jo neljättä kuukautta, mutta hän ei voinut koskaan jäädä meille Kilpisenkadulle yöksi, koska hänellä odotti koira kotona Keskussairaalantiellä. Ei ollut raketteja, eikä ilotulitusta, mutta Akissa oli jotain selittämättömän hypnoottista. En tykännyt koirista , mutta kun näin ensimmäisen kerran tuon kiiltäväkarvaisen linjakkaan ja lihaksikkaan dobermannin, muutin mieleni. En ollut ikinä nähnyt niin upeaa eläintä. Kuolaamisen sijaan se nauroi. Leevin tapa oli irvistää hampaat näkyviin aina kun se oli iloinen. Rakastuin heihin molempiin. 

Muistan erään illan, kun istuimme Wankkurissa kuuntelemassa epävireistä karaokea. Toisella puolellani oli Aki ja toiselle puolelle ilmestyi yllättäen Javier. Kämppikseni katse siirtyi Akista ja Javieriin ja sitten kysyvästi minuun. Taivutin päätäni Akin suuntaan. Tämä kortti oli nyt katsottava loppuun. Ja loppuun se sitten todella katsottiinkin. Otimme Leevin seuraksi toisen dobberin. Igor painoi minua enemmän, 55 kiloa. Enää en tarvinnut ulkona kaasusumutinta. 

Elämäni muuttui Akin myötä täysin. Hän pystyi tarjoamaan minulle pysyvyyttä ja jotakin konkreettista; kodin. Tuntui etuoikeutetulta skipata klassinen rivarivaihe, mikä yleensä seurasi kerrostalon jälkeen suhteen muuttuessa vakavammaksi. Aki vanhan liiton ovimiehenä auttoi minulle takin päälle aina kotonammekin, Jyväskylän Ristikivessä sijaitsevassa omakotitalossa, jonka ostimme heti häiden jälkeen hänen vanhemmiltaan. Päätös ostaa tämä vuonna -82 rakennettu tiiliverhoiltu puuelementti-talo, sinetöi koko loppuelämäni tavalla, jota en ikinä olisi voinut aavistaa. 

Sunnuntain hääkellot

Häitämme vietettiin Sastamalassa sunnuntaina 20.7.2003, ravintola Kissanviiksissä tapahtuneen kosinnan jälkeen. Tilasin Helsingistä Pasi Loijaksen loihtimaan meikkini ja Katjamariateamilta kampauksen. Ravintola-alan ammattilaiset, joista suurin osa ystäväpiiriämme koostui, pääsivät parhaiten paikalle sunnuntaina. Tuo päivä on elämäni yksi onnellisimmista. Isomummuni Elma piti puheen, jossa kertoi olevansa onnellinen, että saamme alottaa elämämme vapaassa maassa rauhanajan lapsina. Hän puhui unelmista ja siitä, miten nuoria vielä olimme. Sävyssä oli hieman hyvästejä ja itkin. En olisi ikinä uskonut, että kymmenen vuoden päästä mieheni olisi kuollut ja mummu olisi vielä täällä lohduttamassa minua. 

Elämäämme rytmitti kaksi enemmän ja vähemmän hullua dobermannia ja työt. Vuonna 2003 Aki perusti ystävänsä Tino Korpimäenkanssa Jyväskylän Fight Clubin Sammonkadulle. Raahasimme punaisia tatameita paikoilleen. Tein yhdistykselle logon ja kirjoitin toimintasuunnitelman. Tämä oli hänen unelmansa. Olin ylpeä määrätietoisesta miehestäni, joka nautti laajaa kunnioitusta alalla. Hän oli hyvin pidetty, uskottava ja nöyrä, eikä koskaan halunnut nostaa itseään jalustalle. 

Aki muistetaan kovista vapaaottelumatseista Waasafightissa sekä Finnfightissa vuosituhannen alussa. Lukkopainin Suomen mestaruuden hän oli voittanut jo vuonna 2000 ja vaparista SM-titteli tuli vuonna 2002. Kaikissa Akin elämän taisteluissa kovimmaksi vastustajaksi muodostui lopulta hänen oma mielensä. Sitä varten ei ollut voinut treenata. Se yllätti meidät kuristusotteellaan kaikki. Vuonna 2013 keskustelupalstoilla vahvistettiin järkyttyneille juoruja kuulleille kamppailijoille totuus; vaparilegenda oli siirtynyt Valhallaan. 

Akin kuva on ruiskumaalattu nykyisen Erämiehenkadulla sijaitsevan Fight Clubin seinälle. Poikamme vastaanotti seuran Akille myöntämän Hall of fame -tunnustuksen vuonna 2018. Esikoisemme sai alkunsa 2004. Poseerasin Kaks Plus -lehden kannessa vauvavatsani kanssa ja hehkuin. Viihdyimme paljon mökillämme Mänttä-Vilppulassa, missä Aki nikkaroi milloin mitäkin. Nuo vuodet olivat onnellisia ja huolettomia. Meillä oli hyvät tulot ja kaikki ne kliseet koossa, mitä minut oli kasvatettu tavoittelemaan; omakotitalo, kesämökki, farmariauto ja koira. Poikamme syntyi elokuussa kuukauden etuajassa ja teki meistä maailman onnellisimmat vanhemmat kolmen vuoden koliikista huolimatta. 

Kadun montaa asiaa elämässäni, mutta Akia en ole katunut koskaan. Menin ehdottomasti oikean ihmisen kanssa naimisiin. Aki tasapainotti temperamenttiani ja laittoi asiat perspektiiviin. Hän sai korkkarini vaihtumaan vaelluskenkiin ja opetti minut rakastamaan Lappia. Hän opetti minut nauramaan vaikeillekin asioille ja taistelemaan sanan monessa muodossa. Ilman hänen oppejaan en olisi selvinnyt hänen kuolemastaan, siten kun sellaisesta nyt koskaan voi selvitä. Trauma ja ikävä ovat ikuisia, vaikka avohaavat muuttuvatkin arviksi ajan kanssa. 

Identiteettiin kiinni kasvanut työ

Ennen kun esikoisemme syntyi vuonna 2004, ehdin reissata paljon työn merkeissä. Nukuimme päihdebussissamme ja pesimme hampaita huoltoasemilla. Hotellimajoituksesta työreissuilla ei osattu edes haaveilla. Huippuvuosina toimintamme tavoitti kuitenkin jopa 10 000 nuorta vuodessa pienryhmissä ja saimme luvan käyttää yhteiskunnallisen yrityksen tunnusta. Tämä tuntui todella hyvältä meriitiltä, sillä olimme pitkään olleet epäilyttävä yritys-kummajainen kolmannella sektorilla. Ajoimme bussilla jopa Utsjoelle vain muutaman nuoren tähden. Suuria tavoittavuuslukuja tärkeämpää oli kuitenkin viestiä, että työmme kuuluu kaikille. Kiersin koulukeikoilla myös Timo Rautiaisen kanssa. Muistan pitäneeni hupparia, jonka selässä luki Kaikki liha tottelee kuria. 

Opiskelin myös yksityisessä Face House -meikkikoulussa meikkaaja-maskeerajaksi. Tällä tittelillä työskentelin Ylellä ja Banijayllä pari kertaa, mutta muuten homma jäi harrastukseksi. Kaipasin työhön mukaan jotain syvällisempää aspektia. 

Sain ensimmäiseen toimittamaani lehteen juuri Euroviisut voittaneet Lordin. Ajoin haastattelemaan häntä Pihtiputaalle, missä hän oli keikalla. Tein yhteistyötä Samuli Edelmanin kanssa Kallion kirkossa, jossa hän pukeutui kampanjamme paitaan kirkkokonsertissaan. Nuo olivat isoja juttuja yhden naisen toimitukselleni. Aloin todella rakastua kirjoittamiseen ja siihen, miten työssä pääsi tapaamaan erilaisia mielenkiintoisia ihmisiä. Rakastin kertoa heidän tarinoitaan mahdollisimman epätyypillisistä näkökulmista. 

Toimitustyötä tehtiin ruohonjuuritasolla siinä missä ehkäisevää päihdekasvatustakin. Narkomaanien käyttämästä neulasta nimensä saanut näytelmä Nollaneljäviisi vei minut teatterimaailmaan. Haastattelin Juha Veijosta huumeongelmaa käsittelevän näytelmän tiimoilta Teatteri Jurkassa vuonna 2008. Istuimme näytöksen jälkeen Rymy-Eetussa ja nauroimme kippurassa Vintiöiden jaksoille, joita Vexi innostui muistelemaan. Yhteistyö poiki soiton Markus Selinille, jonka kanssa teimme seinäkalenterin keräämään varoja toiminnallemme. Renny Harlin puki paitamme ylleen ja poseerasi lehtemme kannessa. Viimeisessä lehdessämme ennen seuraavaa konkkaa komeili itse Vesa-Matti Loiri. Tämä oli minulle täydellinen kombo yhdistää kirjoittaminen ja humaani yhteiskunnallinen työ. Kun tyttäremme syntyi vuonna 2009, oli luontevaa jättää reissutyö ja jäin vastaamaan lehdestämme kenttätyön sijaan. 

Taantuma iski firmamme kanveesiin vuonna 2014, kun olin juuri edellisenä vuonna jäänyt leskeksi keskelle äärimmäistä remonttia kahden lapsen totaaliyksinhuoltajana. Työttömyys tuntui tragikoomisesti jopa luonnolliselta jatkumolta. Aina sanotaan, ettei töihin tulla hakemaan kotoa, mutta toisin kävi. Puhelin soi kotisohvalla, ja toimintamme käynnistettiin uudelleen vuonna 2016. Sain ensimmäistä Freestyle-lehtemme kantta koristamaan kansaa koukuttavan Cheekin itse. Arvostan tänä päivänä, että Jare halusi antaa meille tuon haastattelun, sillä tämänkaltainen tunnettuus oli etenkin alussa korvaamattoman tärkeää. Siitä se kaikki sitten taas lähti ja sillä tiellä ollaan yhä, joskin nykyisin verkkojulkaisuna. Teemamme liittyvät mielenterveys-ja päihdeaiheisiin sekä muihin tärkeisiin pöydälle nostettaviin kissoihin ja kohtaloihin. Mieleen on jäänyt muun muassa Sikainfluenssa-rokotteesta narkolepsiaan sairastuneen Mirkan tarinan kertominen. Intohimoni on läpiyöt valvottava tutkiva journalismi, poikkeavat näkökulmat, epäkohtien esiin nostaminen ja mahdollisuus oivaltaa jotakin uutta. 

Hyvän tekemisen ja bisneksen epäpyhä liitto aiheuttaa ymmärrettävästi skeptisyyttä etenkin telemarkkinoinnin alalla, joka kärsii yleisestä luottamuspulasta. Olen tottunut olemaan altavastaaja siis myös ammatillisesti. Sosiaalisten yritysten rooli perinteisellä kolmannen sektorin kentällä on haastava. Erikoisen työmuodostamme tekee omavaraisuus, sillä perinteisesti ehkäisevä päihdetyö on kuulunut julkisen rahoituksen ja avustusten piiriin. Verkkolehden myyminen antaa meille mahdollisuuden omavaraiseen toimintaan kestävällä kulurakenteella. Sosiaalisella yritystoiminnalla pystymme vastaamaan koulujen tarpeeseen tehokkaasti riippumattomina avustuspäätöksistä ja rahankeräyksistä. Toimintamme on vastikekauppaa, jonka tuotot käytetään yhteiskunnalliseen työhön.

Onkin puhuttu uuden kolmannen sektorin synnystä, jonka toiminnan tarkoitus on palvelujen ja tavaroiden tuottaminen ja myyminen sekä työllistäminen. Kolmannen sektorin uusia arvoja ovat muun muassa julkisella sektorilla määriteltyyn palvelun tarpeeseen vastaaminen tehokkaasti, tuottavasti ja työllistävästi. Tässä toimintamme on ollut uraauurtavaa.

Tätä blogia kirjoittaessani Seura-lehdestä oltiin yhteydessä ja sovin juuri haastattelusta koskien toimintaamme. He ovat tekemässä juttuja telemarkkinointialalla toimivista huijareista, jotka leimaavat valitettavasti yhä paljon työtämme. Luottamusta ansaitaan kuvaamalla lähtökohdat avoimesti ja pitämällä toiminta läpinäkyvänä. Noudatamme ehkäisevälle päihdetyölle asetettuja laatukriteereitä. Vuorovaikutteisin metodein toteutettava päihdekasvatuksemme on monipuolisen tiedon ja eri näkökulmien esittämistä, jotka mahdollistavat päihdekysymysten kriittisen pohdinnan pohjalta tehdyt tietoiset valinnat. 

Vaikeimmat vuodet 

Akin sairaus eteni uhkaavasti tyttäremme syntymän jälkeen. Diagnoosi, kaksisuuntainen mielialahäiriö, vahvistui vasta ihan hänen viimeisinä vuosinaan. Sitä ennen papereissa luki lukuisten fyysisten vammojen lisäksi keskivaikeaa masennusta ja erilaisia ahdistuneisuushäiriöitä. Muistan hämmennykseni siitä, kun ote tutusta rakkaasta ihmisestä alkoi lipsua. En ymmärtänyt enää hänen kaikkia valintojaan. Tuntui, kuin hän toimisi jonkun näkymättömän äänen käskystä. On hirvittävää katsoa rakasta ihmistä silmiin, ja nähdä miten hän valuu pois. 

Aki ajoi kaksi kuukautta vanhan automme lunastukseen. Audi kieppui kolme kertaa ympäri ennen kuin päätyi muutama liikennemerkki mukanaan ojaan vähän ennen Virtoja. Hänen selviämisensä oli todellinen ihme. 

Ambulanssi oli suostunut viemään hänet tarkastuksen jälkeen mökillemme Mänttä-Vilppulaan, mitä en voi ymmärtää vieläkään. Minulle ei kukaan ilmoittanut mitään. Ei poliisi, ei ambulanssi. Ehkä niin ei tehdä, jos aikuinen ihminen sen kieltää?

Akin puhelin oli tuhoutunut törmäyksessä, enkä saanut häneen yhteyttä. Hän ei varmastikaan pystynyt tiedostamaan tuottamaansa huolta, vaan oli halunnut vain mökin rauhaan palautumaan hässäkästä. Ymmärrys siitä, ettei hänen paha olonsa tai kuolemantoiveensa liittynyt mitenkään minuun ja lapsiin, oli ehkä tärkein oivallukseni koskaan. Näin ollen katkeruudelle ei ollut sijaa. Ajatukset, miten voit tehdä meille näin, olivat täysin turhia, joten päätin tietoisesti luopua niistä. Me olimme yhdessä taistelemassa hänen sairauttaan vastaan ja tarvitsimme kaiken voiman yhteisen vihollisemme kukistamiseen. Otteeni hänestä alkoi kuitenkin lipsua. Se oli niin pelottavaa, etten löydä sanoja kuvaamaan sitä tunnetta. 

Tein vain puolen vuoden jälkeen kuopuksen syntymästä positiivisen raskaustestin, mikä oli täysi sokki. Lyyhistyin lattialle itkemään. Aki oli jo tuolloin isoin huollettavani. Miten ikinä selviäisin hänen lisäkseen kolmen lapsen kanssa? Makasin ultrassa täristen, kun gynekologi valmistautui kertomaan suru-uutisen. Alkio oli väärässä paikassa, eikä selviäisi. Itkin, mutta eri syystä mitä hän todennäköisesti oletti. En sano, että se oli puhdasta helpotusta, mutta jotakin kiitollisuutta johdatuksesta. Sitähän sanotaan, ettei meille anneta isompaa taakkaa, kuin mitä jaksamme kantaa. Se tuntui toteutuvan tässä. En muista kaavinnasta mitään. Kaikki oli yhtä sumua. Kuolema oli vahvasti läsnä. 

Kerran kun olimme kahdestaan kotona, kuulin yläkerrasta, miten Aki puhui jollekin. Palasin hänen luokseen alakertaan ja kysyin, sanoiko hän minulle jotakin? Aki vastasi puhuneensa sille kaverille, joka oli juuri käväissyt. Hän ei muistanut tämän nimeä. Lähdin hölmistyneenä tarkistamaan pihaa. Ketään ei näkynyt missään, enkä ollut kuullut oven ääntä. Aki vakuutti todella uskottavasti, että kaveri oli juuri istunut hänen vieressään sohvalla. Kävin läpi alakerran huoneita. Tajusin, etten tiennyt kumpaa totuutta pelkäsin enemmän; sitä että löytäisin jonkun vai sitä etten. 

Kerran havahduin yläkerran makuuhuoneestamme siihen, että vesihana aukaistiin yöllä alakerrassa. Aki oli jäänyt vielä hommailemaan hänen man caveksi muodostuneeseen ulkovarastoomme, mutta minua vaivasi, mihin hän tarvitsi vettä. Vaikka juomisen janoon olisi luullut olevan riittävän looginen syy, niin olin levoton. Hänelle ei ollut tyypillistä hakea vettä keittiöstä asti varastoon. Vettä juodaan myös silloin kun nielaistaan lääkkeitä. Sanoin itselleni, että olen tulossa vainoharhaiseksi ja yritin jatkaa unia. 

Torkahdin, mutta havahduin hetken päästä pelottavaan hiljaisuuteen. Ellen olisi, niin minusta olisi tullut leski jo 2010. Hän makasi elottomana varaston lattialla. Lätkin häntä poskille, itkin ja raivosin. Soitin ensimmäistä kertaa elämässäni hätänumeroon. Ambulanssi tuli ja vei hänet. Jäin shokissa itkemään eteisen lattialle. Mitään kriisiapua ei tarjottu. Lapset nukkuivat yläkerrassa. Olisiko heillä vielä aamulla isä? Tajusin, että päässäni oli tyttäreni tekemän kampauksen jäljiltä ainakin kaksikymmentä muumipinniä. 

Aamulla pääsin käymään sairaalassa ja sain kuulla, että lääkeannos olisi ollut tappava. Miten itkeä onnesta pelastumista, kun toinen olisi halunnut kuolla? Seuraavana päivänä poliisi kävi hakemassa Akin luvalliset aseet pois, kuten itsemurhayrityksen jälkeen on tapana tehdä. Minulle oli tärkeää, että saimme puhua kuolemasta. Läheisen itsemurhan pelossa, pelätään usein kysyä kysymyksiä, koska niihin pelätään kuulla vastauksia. Se kuitenkin auttaa kuulla, miten toinen on kuolemantoiveensa itselleen perustellut. Sanokaa se sana ääneen, sillä vaikeiden asioiden sanottaminen tuo niitä helpommaksi käsitellä. 

Musta huumori oli voimavara. Kerran Aki ajoi autolla pihaan niin, että tiilet lentelivät rytinällä kukkapenkin muurauksesta. Syytän tästä Lyricaa, joka ei vielä tuolloin ollut saanut kylkeensä kolmiota. Juoksin kauhuissani katsomaan mitä oli tapahtunut. Hän nousi rauhallisesti autosta arvioimaan tuhoja ympäri pihaa lentäneiden tiilien keskelle. Sitten hän katsoi minua ja totesi rauhallisesti, että kappas, vähän osui. Repesimme molemmat nauramaan. Se tilanne oli aivan absurdi. Ei siinä voinut tehdä muuta. Varaston oveen oli ilmestynyt jostakin sähkökeskuksesta löytynyt hengenvaara-kyltti. Kuten huikea Miitta Sorvali on sanonut, elämä on omituinen pätkä, josta huumorintajuiset selviävät huomattavasti helpommalla. 

Oudot sattumukset seurasivat toisiaan. Kerran hän oli puita hakatessaan osunut ”vahingossa” kirveellä otsaansa. Kun hän ei halunnut pyyhkiä kasvojaan, tajusin valuvien verivanojen helpottavan hänen pahaa oloaan. Ne konkretisoivat sisällä kohisevan pahan olen edes hetkeksi helpommaksi hallita. Hän teippasi terveyssiteen päähänsä jeesus-teipillä, jonka alta verinorot valuivat. Joku frendi oli kuulemma kohta tulossa tikkaamaan. Otin siitä näystä kuvan ja taaskaan emme voineet olla nauramatta. Mutta yksin ollessani itkin. Hänen nähtensä en halunnut itkeä, koska pelkäsin ettei hän kestäisi tuskaa, jonka aiheutti. En halunnut antaa hänelle enää yhtään lisää syitä uusiin yrityksiin. 

Muistan erään toisen kerran, kun painelin sairaalaan melko viimeisteltynä korkkareissa. Kysyin missä huoneessa mieheni sijaitsi. Muistan hoitajan hämmästyksen Akin nimen sanottuani. Hänellä oli selvästi hankaluuksia yhdistää meitä pariksi. Aki kieltämättä näytti tuolloin pahasti turpaansa saaneelta narkkarilta, jolla oli kirveen jälki otsassa, mutta mielestäni kenelläkään muulla ei silti ollut lupaa arvostella aviomiestäni kuin minulla. Kysyin, oliko ollut jokin ongelma hänen lääkkeidensä kanssa? Olin varma, että Akille ei annettu reseptilääkkeitään sairaalassa hänen ulkoisen habituksensa vuoksi. 

Lyrica oli Akilla reseptillä, mutta myös katukaupassa arvossaan. Olin puoltanut sen käyttöä, koska se tuntui toimivan hänellä hyvin ja elämämme oli edes sen vaikutuksen ajan helpompaa. Tosin tämä itsemurha-pilleriksikin leimattu lääke aiheutti meille lopulta paljon enemmän pahaa kuin hyvää. 

Aki löytyi huoneesta, jonka edessä seisoi kaksi vartijaa. Suljin oven perässäni. Aki viittasi kädellään vartijoihin, ja sanoi selvästi huvittuneena; Huomasitko? Nuo ovat minua varten. Hän nauroi ja minä nautin, että hän nauroi. Sanoin lähtiessäni hoitajalle, että häntä eivät sitten nuo vartijat pidättele, jos hän lähteä haluaa, että sinällään turha heitä siinä seisottaa. 

Jouduin ilmoittamaan päiväkotiin, että Aki ei saisi noutaa tytärtämme ilman lupaani. Hoitajien myötätunto tuulikaapissa tarjosi peilin romahtaa. Kävin heidän toimistossaan itkemässä, koska en halunnut itkeä tyttäremme nähden. Aki sanoi, ettei kehtaisi mennä päiväkotiin enää koskaan, mutta niin hän vain meni. Hän haki tytärtämme tarvittaessa kiltisti lupalappuni kanssa, koska tilanne niin vaati. Aki ei koskaan suuttunut minulle mistään. Hän sanoi, että on hänen täytynyt tehdä elämässään jotain oikeinkin, koska hän on saanut minut. Tuota lausetta en unohda koskaan. Olimme taistelemassa samalla puolella sairautta vastaan. 

Home sweet home

Näissä on jokin outo haju, valitti Huutonetissä myymieni vaatteiden ostaja syksyllä 2012. Myös päiväkodissa asiasta huomautettiin. Toivoimme turhaan sen olevan formaldehydiä vanhoista lastulevykaapeista. 

Tilasin homekoirat. Niiden merkkaama punainen peitti minun silmissäni kauttaaltaan printatut pohjapiirrustukset. Ohjaajat olivat ylpeitä siitä, miten hienosti heidän kouluttamansa koirat osasivat merkata kaiken. Niinpä, kerta kaikkiaan kaiken! Miten hienoa! Aki näytti siltä, että vetää heitä turpaan hetkenä minä hyvänsä, jos hehkuttavat sanankin vielä. Hätistin heidät nopeasti tiehensä ja kiittelin elämämme pilaavan uutisen kertomisesta hymyssä suin. 

Loppuvuosi oli vaikea. Kun naapuri huuteli aidan yli small talk -tyyliin miten menee, vastasin kiitos, aivan päin helvettiä. Saimme sinä syksynä kuitenkin viimeisen yhteisen onnistuneen Lapin reissun ja ihanan viimeisen joulun, jota Aki pääsi viettämään psykiatriselta osastolta. Hänen sinne pääsemisensä/joutumisensa oli kokemus, jolle on vaikea nimetä adjektiivia. Itkin lukemattomilta tahoilta apua. Olin aivan loppu. Kun osastopäätös tehtiin, uskalsin vihdoin nukkua. Lasten kanssa kävimme katsomassa isiä. Aki ja poikamme leikkivät Amazonista tilatuilla Halo-ukoilla vierailuillamme. Se oli heidän yhteinen juttunsa. Kotona ollessaankin Aki oli lasten kanssa leikkiessään aina läsnä. Kun ongelmat ovat riittävän isoja, ei ole kiirettä tyhjentää samalla asianpesukonetta. Se oli tämän tragediamme hyvä puoli. Emme koskaan riidelleet esimerkiksi siivousvuoroista. Sellainen kuulosti luksukselta. 

Seuraavaksi tilattiin tuhansia euroja maksavat rakenneavaukset ja mikrobianalyysit, joiden tulosten perusteella tilasin insinööritoimistolta korjaussuunnitelman. Kotivakuutus korvasi yhden talon kuntoa selvittävän tutkimuksen, mutta ei muuta. Saadakseni mahdollisimman monta viranomaismielipidettä, soitin myös kaupungin ympäristöterveystarkastajalle, joka suositti välitöntä väistöä. Ensimmäinen tunne oli häpeä. Sitten tuli vitutus. Olimme juuri saaneet remontoitua keittiön kertaalleen ja nyt se piti purkaa. Koko irtaimisto tuli hävittää. Valokuvat säästin altistumisen uhallakin. (Tätä blogia kirjoittaessa, olen kaivanut näitä vanhoja paperikuvia esiin. Ne haisevat homeelle ja aiheuttavat välittömästi oireita. Julkaisen näitä kuvia Instagramin storyissä blogin julkaisuviikonloppua, jonka jälkeen tallennan ne My Story -kohokohtaan.)

Tyttärelle ostettiin kahdet eri vaatteet, kotona ja päiväkodissa käytettävät. Meille tarjottiin Ainolanrannasta asuntoa ensin ylimmästä kerroksesta. Ilmoitin asiallisesti, ettemme voisi ottaa sitä, koska mieheni hyppäisi parvekkeelta alas. Evakkokoti löytyi ensimmäisestä kerroksesta. Aki ei ollut enää työkykyinen. Maksoin vanhempieni ja lastensuojelun avulla talolainaa, vuokraa, remonttia ja elätin kahta lasta. En ollut nukkunut vuosiin kunnolla. Kaikki hokivat, että kun olen niin vahva. Välillä mietin, kuinka rikki pitäisi olla, ettei kukaan enää sanoisi vahvaksi. 

Arjen lamauttava epätoivo

Tunnistin pihassamme sellaisten henkilöiden hahmoja, joiden kanssa en halunnut olla missään tekemisissä. Olimme poliisin tarkkailuissa. Minulle soitettiin ja kehotettiin lähtemään lasten kanssa turvakotiin. He uskoivat Akin voivan olla meille mahdollisesti vaaraksi. Huusin loukkaantuneena puhelimeen, että hän ei ole vaaraksi kenellekään muulle kuin itselleen. Silti oli vastaantulevia rekkoja pitkillä suorilla, joilla tartuin pelkääjän paikalta rattiin. Ystävät kehottivat eroamaan. Se loukkasi, vaikka tiesin heidän tarkoittavan hyvää. Olisiko kukaan kehottanut minua lähtemään, jos miehelläni olisi ollut syöpä? Tuskin. Me taistelimme nyt vain erilaista sairautta vastaan. 

Halusin murtaa tabuja itsemurhasta niin kovin, että sorruin jo romantisointiinkin. Itsemurha-sanaa ei tarvitse varoa, mutta sitä pitää varoa normalisoimasta tekona.

Vitutti, että mielensairauksia pidettiin itseaiheutettuina. Kai hän nyt helvetti olisi mieluummin ollut terve, jos olisi voinut valita. Ei hän tuottanut tuskaa meille välinpitämättömyyttään, vaan koska yritti selvitä – joskin välillä hyvin kyseenalaisin keinoin, mutta silti. Ja totta helvetissä olin miettinyt läpi kaikki vaihtoehdot. Tilanne vaan oli jo niin paha, ettei erokaan olisi ollut ratkaisu. Ei tässä yritetty pelastaa parisuhdetta vaan elämää. Eikä tässä rakkauden puutteesta ollut kysymys. Tunteiden riittämättömyys ei ollut ongelma. Päinvastoin tunteita oli liikaa, molemmista ääripäistä. Myös fyysinen puoli toimi meillä loppuun asti. Kosketuksella on valtava merkitys vaikeuksien keskellä. En tiedä miten olisin jaksanut, ellei sitä olisi ollut. 

Alamäki kiihtyi kuitenkin vauhdilla ja mukaan tuli oudot katoamiset. Elin jatkuvassa ylivalppaustilassa reagoiden jokaiseen rasahdukseen. Se oli pelonsekaista kauhua, kun meni useita päiviä, etten tavoittanut häntä. Odotin milloin poliisiauto ajaisi pihaan kertomaan pahimman. Mutta sitten hän ilmestyi kotiin eikä tiennyt itsekään missä oli ollut. Säikähdys hänen silmissään oli aitoa tuskaa, jota lisäsi ymmärrys hänen tahtomattaan meille tuottamasta huolesta. 

Kerran päivystyksen ilmoittautumisluukulla Aki oli hävinnyt takaani. Muistan, miten menin paniikkiin ja lähdin juoksemaan ympäri aulaa. Säntäsin ulos, mutta en nähnyt häntä missään. Olin aivan varma, että nyt oli peli menetetty. Sydämeni takoi ja itku kuristi kurkkua. Tunne oli kuin nähdä autotielle pallon perässä juokseva lapsi. Takeltelin luukulla tilannetta jo miltei hysteerisenä, kun Aki käveli rauhallisesti vessasta. Hän kysyi hölmistyneenä mikä minua vaivaa. Tunsin vanhenneeni taas ainakin kymmenen vuotta. Tällaista meidän elämämme oli päivittäin. Hän todella karkaili minulta kuin teini-ikäinen. Kerran jutellessani etupihalla naapurin kanssa, hän karkasi takaoven kautta. Puskissa vain rätisi, kun hän pinkoi bussipysäkille. Huusin vittu, ja säntäsin perään. Naapurini muistaa varmasti tämän hetken epätodellisen tragikoomisena. 

Aki suostui menemään taas hetkeksi osastolle, että uskalsin nukkua. Olin niin väsynyt, että tunnen noiden vuosien painon yhä. Hän vihasi sitä paikkaa, mutta ymmärsi, että lapset tarvitsevat minut edes jotenkin voimissani. Vuosien ylivalppaustila jätti jälkensä. Oven avautumisen ääni ja lääkkeen rasahdus läpipainopakkauksesta saa yhä aikaan paniikkioireita. 

Osasto oli kuitenkin lyhytaikainen apu, sillä Aki haluttiin kotiuttaa nopeasti. ”Te ette ymmärrä, se kuolee mun käsiin. En pysty pitämään sitä hengissä!” Muistan sanatarkasti nuo lauseeni. Aki oli vakuuttanut parin päivän jälkeen lääkärit, hoitajat ja kaikki siitä, ettei olisi itsetuhoinen. Aikuista ihmistä ei voi pitää suljetulla vasten tahtoaan, ellei tämä ole todistettavasti itselleen vaaraksi. Kangasvuoressa myös pidettiin päihdeongelmaa ensisijaisena hoidon tarpeen kohteena, eivätkä he olleet mikään katko. Oikea suunta oli heidän mukaansa jo monesti koluttu Sovatek. Olin raivona ja turhautunut. Tässä pitäisi hoitaa syytä eikä seurausta. Päihteet olivat hänen keinonsa yrittää selviytyä, eivät ne olleet perimmäinen ongelma. Tällainen potilaan pompottelu on valitettavasti arkipäivää monen muunkin mielenterveyspotilaan kohdalla. Ryntäsin pois huoneesta, mutta eihän suljetulta pääsekään niin vain ulos. Jouduin jäämään odottamaan, että minulle tultiin avaamaan ovi. Juoksin autoon ja itkin parkkipaikalla hysteerisesti. Lääkäri tuli kysymään pystyisinkö ajamaan. Skarppasin ja lakkasin itkemästä. Katsoin häntä silmiin ja sanoin korostetun rauhallisesti, että jos mieheni kotiutetaan, hän kuolee. Ajaessani tärisevin käsin kotiin, aloin ymmärtää, että vastassa oli nyt sellainen vihollinen, jota en tulisi voittamaan.  

Kuolema

Sillä viikolla poikkeuksellisesti itkin hänen nähtensä. Istuimme evakkoajan vuokrakämppämme ruokapöydän ääressä ja sanoin, että lasten ja oman mielenterveyteni takia nyt on oikeasti löydettävä joku ratkaisu. Halusin hänen myöntävän akuutin itsetuhoisuuden riskin, ja sitoutuvan hoitoon osastolla, jolloin katko epämääräisestä päihdepöhnästä hoituisi samalla. Uskon, että sen keskustelun aikana hän teki ratkaisunsa. Hän näki silmistäni ja vapisevista käsistäni, että olin aivan loppu. 

Kaikki hokivat, että kun olen niin vahva. Välillä mietin, kuinka rikki pitäisi olla, ettei kukaan enää sanoisi vahvaksi. 

Tajusin, että minun on annettava itselleni anteeksi heti tai sekoaisin. Kun ystävät vakuuttelivat, ettei se ollut minun syyni, vastasin että tiedän, ei ollutkaan. Tiesin tehneeni kaikkeni ja enemmänkin. Päätin, etten syyllisty siitä keskustelusta, jossa laitoin hänet ensimmäisen ja viimeisen kerran olemaan peili tunteilleni. Uskon, että hän näki minusta tuolloin, että olin valmis hänen kuolemaansa, vaikken sitä tarkoittanut viestiä. Olen ajatellut, että ehkä alitajuntaisesti hän koulutti minua kuolemansa kohtaamiseen. Tuona helmikuisena tiistaina opintovuodet olivat täynnä. 

Kun sain Akin jäähyväisviestin puhelimeeni, soitin yllättävän rauhallisesti hätänumeroon. Olimme juuri saapuneet lasten kanssa viikonlopun viettoon Sastamalaan. Jotenkin syvällä sisimmässäni tiesin, että se asia oli nyt Jumalan käsissä, ei enää minun. Hätäkeskus paikallisti sijainnin Ouluun. Hän karkasi kuolemaan toiseen kaupunkiin, etten ehtisi taas estää. Tämä oli minulle viesti siitä, että hän oli tosissaan. 

Tiesin heti kenelle soittaa, ja tämä Akin Oululainen ystävä ehtikin paikalle ennen ambulanssia. Huusin kuin eläin Sastamalan Kaalisaaressa, jonne olimme ajaneet sydänystäväni Mirkan kanssa odottamaan pelättyä puhelua. Mirka itki valtoimenaan ja muistan vieläkin hänen voimakkaat sanansa, Mirkka sä teit kaikkesi, sä teit kaikkesi. Et olisi voinut tehdä enää mitään enempää. Ensimmäinen lauseeni sokissa oli; lapsillani ei ole enää isää. Akin tapa lähteä oli yhtä fyysinen kuin hänen tapansa elää. Se ei jättänyt tulkinnanvaraa päätöksen tarkoituksellisuudesta. 

Sitten soitin omalle isälleni, jonka luona mummilassa lapset olivat. Valmistin heidät tulevaan. Tulisin kertomaan lapsille heidän elämänsä lopullisesti muuttavan uutisen. Sen kertominen on niin musertava ja henkilökohtainen hetki, että siitä en pysty edes kirjoittamaan. Siinä revittiin sielu palasiksi. 

Aki kuoli helmikuun alussa vuonna 2013 täytettyään juuri 42 vuotta. Tätä blogia kirjoittaessa, olen elänyt häntä vanhemmaksi. Täytin 42 vuotta toukokuussa. Se ajatus tuntuu oudolta. Minulla oli hirveä tarve ymmärtää sairautta, vaikken hänen ratkaisuaan hyväksykään. Olen halunnut viestiä lapsille, ettei isän mielen sairaudessa ole mitään hävettävää. Sanoin lapsille heti, että meillä ei ole särkyneen sydämen lisäksi hätää ja että me tulemme selviämään tästä. Meidän elämästämme tulisi nyt erilainen, mutta se voi silti olla hyvä elämä. Halusin murtaa tabuja itsemurhasta niin kovin, että sorruin jo romantisointiinkin. Itsemurha-sanaa ei tarvitse varoa, mutta sitä pitää varoa normalisoimasta tekona. Isäni lohdutti äitiä; Mirkka on vahvaa Tyrvääläistä tekoa.

Vaihdoin Facebookin profiilikuvani mustaksi. Kerrostalomme oven eteen oli ilmestynyt valkoinen kynttiläenkeli. Ystävät tulivat auttamaan lasten kanssa ja lähdin käymään yksinäni talolla. Minulla oli jotenkin hirveä polte päästä sinne. Muistan, miten lumikolan ääni kuului sisälle betonille puretussa talossa Lehdokintiellä. Naapuri oli tullut kolaamaan pihaamme. Istuin maalipurkin päällä keskellä hävitystä, joka tuntui oudosti lohduttavalta. Rikki revitty talo kuvasti konkreettisesti rikki revittyä elämääni. Se auttoi käsittelemään tuskaa. 

Aki oli kirjoittanut lapulle toiveensa tulla haudatuksi mökkimme viereiselle hautausmaalle. Siellä järven rannalla hänen oli ollut aina hyvä olla ja olisi yhä. Ostin samantien kaksi vierekkäistä paikkaa, toisen itselleni. 

Akin ystävät alkoivat järjestäytyä nopeasti talkooavuksi, mistä kiitollisuus on niin suurta, että sitä on yhä vaikea käsitellä. Ihmisten auttamishalu oli ylitsepursuavaa. Fight Clubin silloinen vuokranantaja lahjoitti huomattavan summan hautajaiskuluihin. Ovelle ilmestyi lämmin makaronilaatikko. Ystävä oli käynyt jättämässä sen soittamatta ovikelloa. Pujotin Akin kipsin hänen murtuneesta kädestään omaani. Tunsin siten olevani lähempänä häntä. Akin dosetin lääkkeet olivat yhä loppuviikon osalta lokeroissaan. Se on minulla yhä tallessa sisältöineen. Hän oli lähtenyt Ouluun ilman lääkkeitään. 

”Täältä me ollaan Akin kanssa tulossa”, sanoi ihanasti puhelimessa hautaustoimiston mies, joka haki Akin Oulusta kotiin. Menin odottamaan heitä kappelille. Kun pääsin viimein katsomaan Akia, tilassa seisoi kaksi miestä asennossa koko vierailuni ajan. He tuijottivat ilmeettöminä suoraan eteensä. Tunnelma oli oudon juhlava. Arkussa Akin suupielet olivat hienoisessa hymyssä. Ihan kuin hän olisi viestinyt, ähäkutti, onnistuinpas. En voinut olla hymyilemättä hänelle. Koin outoa ylpeyttä, että Aki luotti minuun niin paljon, että uskalsi kuolla. Hän luotti, että selviäisin talon kanssa ja kasvattaisin lapset yksin. Laitoin hänen kaulaansa korun, jossa riippui särkyneen sydämen puolikas. Toisen puolikkaan ripustin omaan kaulaani. Toiseen kainaloon laitoin Elsin valitseman nallen ja toiseen Halo-legoukon Vilholta. Ajattelen, että kuoleman hetkellä kuljetaan ajan ja ikuisuuden väliin hetkeksi aukeavan aukon kautta. Samoin kuin syntymässä. Sen äärellä tunsin, että sain hetken hengittää pyhää ilmaa. 

Talkooväen karu käsky kuului: Maanantaina K-Rautaan kello 9. Remontti ei antanut mahdollisuutta jäädä sänkyyn makaamaan. Ja se oli hyvä. En saanut missään vaiheessa mitään kriisiapua enkä suostunut pitämään sairaslomaa töistä. Kuormittavinta oli sokissa olevien läheisten lohduttaminen, sillä kuolema oli tullut monelle kuitenkin yllätyksenä. Kaikki halusivat vastauksia. Ymmärrän, ettei siinä ollut kysymys pelkästään uteliaisuudesta vaan ihmiset halusivat peilipintaa omalle sokilleen. Tämän vuoksi yritin jaksaa selittää tapahtunutta parhaani mukaan heille, jotka arvioin surussaan vilpittömiksi. Haaskalinnut tunnistin suhteellisen helposti. Raskainta oli jo tuolloin lasten suru ja se on sitä yhä. Sen kanssa on vain opittava elämään. Tämä on minun ja lasten yhteinen elämän mittainen trauma. Se ei poistu koskaan, eikä sen kuulukaan. Lapset olivat myös paras lohtu. Tyttäreni huudahti kerran innoissaan, Äiti, isi laittoi lumen päälle!, kun taivaalta alkoi tuiskuttaa. Kun autossa soi Samuli Edelmannin Tähtipöly-kappaleesta kohta, jossa lauletaan; nainen kulkee yksinään, kantaa miestä sylissään, poikani otti etupenkiltä kädestäni kiinni, eikä sanonut mitään. En unohda sitä hetkeä koskaan. 

No white flags

Akin kanssa ehdimme olla naimisissa muutamaa kuukautta vaille 10 vuotta. Talon kanssa olen valitettavasti naimisissa yhä. Meille tulee nyt syksyllä vuonna 2020 yhteistä taistelua taakse 17 vuotta. 

Koko remontti tehtiin läpinäkyvästi. Konsultoin kaikkia mahdollisia viranomaistahoja, annoin lehtihaastatteluja ja valokuvasin kaikki työvaiheet julkisesti Facebookin albumiin, mistä ne löytyvät yhä. Myydessä kerroin mitä töitä itse vielä tekisin, jos taloon jäisin. Ulkovaraston alla oleva kellari huoletti ja maksoinkin sen täytön vielä kauppojen jälkeen. Lisäksi kehotin ostajaa lisäämään villaa välikatolle ja tarkistamaan ulkoseinien tuuletusta, koska me purimme talon sisäpuolelta vain tuulensuojalevyyn saakka ja olin huolissani tuuletuksen riittämättömyydestä. Tämä kirjattiin kuntotarkastusraporttiin, mutta on silti yksi asia, jonka vuoksi olemme menossa oikeuteen. Tästä täytyy puhua siksi, koska moni luulee, että kuntotarkastusraportissa mainitut asiat vapauttaisivat automaattisesti myyjän vastuusta. Myös jos kuntotarkastaja onnistuu kääntämään mahdollisen huolimattomuutensa piilovirheeksi, on se ilmeisesti myyjän vastuulla. En ole varma, mutta tätä tulen selvittämään ja kirjoitan tästä enemmän blogini HOMETALO-kategoriassa. 

Älä ikinä allekirjoita mitään, ellet ole varma mihin se sinut sitoo. Pankissa työskennelleen äidin neuvo oli turha kauppakirjan allekirjoituksen hetkellä, sillä mikään ei olisi voinut ennustaa tulevaa. Kenenkään mieleen ei tullut kysyä, että olenko miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että talo onkin homeessa, mieheni kuolee, firma menee konkurssiin ja jään hävityksen keskelle työttömänä kahden lapsen yksihuoltajana? Joudun ottamaan itselleni myös Akin velat, koska muuten en voi remontoida ja myydä taloa. Lapsille ei jää mitään perittävää talon arvon ollessa kuolinhetkellä romahtanut. Ja kun saan mieheni henkivakuutusrahoilla talon viimein remontoitua sekä tappiolla myytyä, niin vuonna 2020, kun lyhennän yhä talon remonttivelkaa, ostaja haastaa minut oikeuteen niistä osista taloa, joita en remontoinut? Ei, sellaisesta ei kukaan olisi voinut osata varoittaa.

Ensin ostaja vaati jouluna 2018 lakimiehensä välityksellä kaupanpurkua ensisijaisena toiveenaan. Syynä harhaanjohtava markkinointi. Empatia on myös hyvä ase, ja yritän siksi tosissani ymmärtää vastapuolta. Hän ilmeisesti ajatteli, että taloon ei ikinä enää tarvitsisi tehdä mitään, koska sitä oli markkinoitu välittäjän toimesta lattiasta kattoon remontoituna ja täydellisesti peruskorjattuna. Tämän takana seison yhä, eikä siinä ole mitään harhaanjohtavaa. Mikään myyntispiikki ei voi poistaa ostajan velvollisuutta perehtyä hänelle toimitettuun vaihe vaiheelta kuvattuun remonttiraporttiin sekä kuntotarkastusraporttiin. Eikä se voi poistaa hometalon ostajan erityistä selonottovelvollisuutta kohteen alkuperäisistä, 80-luvulle tyypillisistä riskirakenteista, tulevista remonteista sekä niistä muutamista remontin ulkopuolelle jääneistä harvoista talon osista, kuten ulkoseinistä. 

Kirjoitin itse vastineen vastapuolelle, jonka jälkeen vaade laski yli 200 000 euroa. Tämä tuotti minulle valtavasti mielihyvää. Teksti on yksi parhaistani ever. Tunsin voittaneeni lotossa, kun seuraavana jouluna 2019 sain uuden haasteuhkauksen huomattavasti pienemmällä summalla. Mietin, että ehkä edustankin itse itseäni loppuun asti! Mutta koska vaade on yhä useita kymmeniä tuhansia ja oikeudenkäyntikulujen kanssa se saattaa kivuta 100 tuhanteen, palkkasin asianajajan etsimään pointeilleni pykälät. Vastapuoli on halunnut aktiivisesti sovitella, mikä on tuntunut nurinkuriselta. Ensin aloittavat riidan ja sitten painostavat minua sopimaan sen? Eli hinta laitetaan ensin ylös pelotteeksi ja sitten luodaan mielikuvaa, että minä voitan, kun tyytyvätkin puoleen alkuperäisestä pyynnistä, jota oikeasti eivät edes odottaneet saavansa? Ei tämä ole mikään Huutokauppakeisari. 

Jos jonkun haluaisin vastuuseen, en tiedä kuka se olisi? Voisinko syyttää ex-appivanhempiani siitä, että he myivät rakkaalle pojalleen rakkaan talonsa, koska eivät halunneet myydä vieraalle? En. Voisinko syyttää edesmennyttä aviomiestäni siitä, että hän luotti vanhempiensa taloon ja halusi tarjota perheelleen hyvin pidetyn kodin arvostetulta omakotitalo -alueelta. En. Voisinko syyttää itseäni, etteivät kamalat 80-luvun holvikaaret tai puoleen seinään ulottuvat seinäpaneelitkaan haitanneet, kun näin vain ison takapihan temmeltää kahdelle dobermannillemme. Ehkä. 

Olen elänyt 17 vuotta tämän talon kanssa ja oudosti kiintynyt sen ongelmiin. Välillä pelottaa miten osaan elää ilman? Kärsin varmaankin Tukholma-syndroomasta. Koko juttu on aivan farssi, mutta on tarjonnut paikoin myös tarpeellista ajankulua ja jopa viihdettä. Saatan olla yhä lain mukaan vastuussa talon riskirakenteista, jotka on tehty ollessani 4-vuotias, vaikka kaikki on ollut poikkeuksellisenkin läpinäkyvää. Välittäjä sanoi, ettei ole urallaan nähnyt yhtä perusteellisesti dokumentoitua talon historiaa. Eihän sille voi enää kuin nauraa. Itketty on jo niin paljon. Talo on vienyt meiltä jo niin paljon rahassa mittaamatonta, että minua on turha lähteä rahan menetyksellä pelottelemaan. (Tästä tosiaan tulossa kokonaan oman blogiteksti myöhemmin Hometalo-osioon.)

Pääsimme muuttamaan takaisin kotiin kahdeksan evakossa vietetyn kuukauden jälkeen. Muistan, miten rojahdin upouudelle laattalattialle ja vain itkin. Vasta silloin minulla oli aikaa kunnolla itkeä. Yksi elämäni mieleen painuvimmista ja tunteikkaimmista hetkistä oli, kun naapurini soitti tupareissa harmonikkaa. Siinä oli samaan aikaan jotakin hyvin onnellista ja haikeaa. Tiesin, ettei minulla olisi varaa jäädä asumaan yksin lasten kanssa isoon omakotitaloon. Siinä päättyi yksi iso aikakausi, vaikka sinä iltana juhlittiinkin kotiinpaluuta. Takaisin muuton jälkeen saimme asua remontoidussa upeassa kodissamme hengittäen puhdasta ilmaa melkein kaksi vuotta, ennen myyntiä. 

Ääripäästä toiseen 

Downshiftaus-trendin mukaisesti muutimme 2016 asumaan Jyväskylän vuoden 2014 asuntomessualueelle Äijälänrantaan, minne aurinko paistoi (konkrteettisesti ja symbolisesti) tunteja Ristikiveä pidempään. 

Tarkoitus oli kysyä portilla pääsisikö pressikortilla siitä kohtaa sisälle, mutta sen sijaan suustani lipsahtikin ulos brassikortti. Ovimies sanoi, että sitä vilauttamalla pääsee minne vain.

70-neliöön elämämme mahduttaminen kävi yllättävän helposti, sillä homeremontin myötä oli hävitetty lähes kaikki irtaimisto. Rakastin konmarittaa kompaktissa kerrostaloasunnossa. Parvekkeelta avautui kaunis asuntomessualue, mutta en osannut olla sen hulppeille omakotitaloille kateellinen. Näin vain sen kaiken työmäärän, mitä omakotitalossa asuminen vaatii jo ilman homettakin. Aloin istuttaa yrttejä ja tomaatteja parvekkeelle. Sen verran pystyin traumojeni jälkeen ottamaan vastuulleni. 

Se oli ensimmäisiä kertoja, kun lähdin leskenä ulos. Kyseessä oli Jyväskylän Lutakonaukiolle rantautuneet Suomipop-festarit vuonna 2013, minne ystäväni oli saanut minut houkuteltua piipahtamaan. Musiikki kuului Jyväsjärveä pitkin jo selkeästi Ainolanrantaan, kun odotin hiekkalaatikolla lasten kanssa anoppia lapsenvahdiksi. 

Tarkoitus oli kysyä portilla pääsisikö pressikortilla siitä kohtaa sisälle, mutta sen sijaan suustani lipsahtikin ulos brassikortti. Ovimies sanoi, että sitä vilauttamalla pääsee minne vain. Tuolloin nauroin ensimmäisen kerran vedet silmissä tuona kuoleman keväänä. Vuosien hälytystilassa elämisen jälkeen, sinä iltana tuntui vapauttavalta, kun akuutti pelko oli poissa. 

En muistanut Samin sukunimeä, kun vitsailin ihmismeren takalaidalta nappaavani tuon hottis-juontajan kaiken paskan vastapainoksi ellen muuta keksi. En todellakaan aavistanut, että siinä oikeasti todella kävisi niin. Itse asiassa hän oli se, joka tuli juttelemaan minulle ensin. 

Tuohon aikaan en suhtautunut mihinkään vakavasti. Sielu ja sydän olivat jääneet tiejyrän alle, enkä odottanut elämältä enää mitään. Olin sen verran katkera minulta miehen vieneelle elämälle, että annoin itselleni luvan nauttia hänen huomiostaan. Halusin tuntea voivani edes pienen hetken hengittää huoletonta elämää kaiken tuskan jälkeen. 

Hänen hyvin epätodennäköinen sinkkuutensa alkoi todella vaivata vasta, kun tapasimme ”sattumalta” Itsenäisyyspäivän juhlien jatkoilla Tampereen Tammerissa. Ihmiset tervehtivät olettaen minua Samin vaimoksi. Olin kuolla häpeästä. Minulle vakuutettiin, että heidän eronsa oli ollut työn alla jo ennen tapaamistamme ja kyse oli enää vain muodollisuuksista. Näinhän se ei tietenkään ollut. Seurasi kaaottisia kuukausia ja haittojen minimointia. Isoja ratkaisuja ja rajanvetoja.

Kun lesken vuoteni oli kulunut, uskalsin alkaa näyttäytyä julkisesti hänen rinnallaan. Seuraavana talvena annoin Keskisuomalaiselle haastattelun otsikolla, ”En jaksa enää leikkiä kotia”. Olimme seurustelleet tuolloin noin vuoden. Meillä molemmilla oli tahto pitää suhde kevyenä ja päätimme yhteistuumin ottaa kermat kakun päältä. Kumpikaan ei halunnut enää naimisiin ja lapsilukukin oli täynnä. Emme koskaan muuttaneet asumaan yhteen, vaikka eräs sensaationhakuinen viikkolehti niin useasti väittikin. Halusin vaalia pysyvyyttä lasten elämässä, he olivat menettäneet jo isän ja kodin. Kodit kahdessa kaupungissa olivat luksusta, jonka halusimme säilyttää.

Elämäni oli muuttunut ääripäästä toiseen. Välillä muistan nipistäneeni itseäni, tapahtuiko tämä todella. Oli terapeuttista saada Sami kokkaamaan vasta valmistuneeseen Puustellin keittiööni. Hän loihti usean ruokalajin dinnereitä talkooväelleni kiiltävillä kivitasoilla ja nauroin hänen sopivan hyvin sisustukseen. Tosin ensimmäistä hänen valmistamaansa illallista en ensin pystynyt edes maistamaan. Kurkussa oli niin iso pala. Irtaannuin ruumiistani ja näin meidät istumassa Vepsäläiseltä mittatilaustyönä tilatun upouuden ruokapöydän ääressä samassa kohtaa, missä olimme pari vuotta sitten havainneet homeen. Nyt lattiassa oli upea lämmitetty kivilaatta. Mietin, mitä Aki mahtoi tästä kaikesta ajatella. Uskoin, että tämä onni oli juuri se, mitä hän oli minulle toivonut. Hän kuoli, että minä voisin olla onnellinen. Päätin, ettei hänen uhrauksensa saisi olla turha ja tartuin haarukkaan. (Ja tehokkaasti lopulta tartuinkin, sillä lihoin suhteemme aikana 10 kiloa. Niiden sanottiin olevan onnellisia rakkauskiloja. Juorilehdissä niiden tosin epäiltiin olevan myös raskauskiloja.)

Ihmettelin yksinkertaisia asioita, kuten sitä, että Samin lähtiessä kauppaan, hän todella palasi sieltä. Illan elokuvan päättyessä, lakkasin pikkuhiljaa pelkäämästä, että toinen lähtee vielä jonnekin ulos ja häviää useiksi päiviksi. Söimme aina ruuan istuen kaikki yhdessä saman pöydän ääressä. Tällainen oli minulle aivan uusi asia. Oli myös outoa saada nauttia lasillinen viiniä yhdessä toisen kanssa hyvällä omalla tunnolla, pelkäämättä mahdollisen sekakäytön seurauksia. Tämä oli minulle aivan uudenlaista vapautta, josta humalluin viiniä enemmän. 

Vuonna 2014 Sami kysyi mielipidettäni hänelle tarjotusta työpestistä yhdysvaltalaiseen Viettelysten saari -ohjelmaan perustuvaan realityyn, mikä oli rantautumassa Suomeen. Kannustin häntä, koska luulin ohjelman olevan alkuperäisen formaatin kaltainen. Se oli ollut ensimmäisiä katsomiani tositelevisio -ohjelmia koskaan. 

Lähdin mukaan kuvauksiin ja päädyin työskentelemään tuotannossa maskeeraajana. Meloimme tissisaarille leikkimään apinoiden kanssa, join smoothieta kookospähkinästä päivä toisensa perään ja tanssin Joutsenlampea Joonas Hytösen kanssa meren rannalla. Hienoja muistoja, mutta tulevina vuosina tätä humanistia alkoi hirvittää ohjelman epäkypsä etiikka. Viihdettä piti tuottaa väkisin. Ellei kukaan petä, formaatti epäonnistuu. Epäilyksen siementä istutettiin manipuloimalla. Tarkoitus ei ollut pitää näitä jo lähtökohtaisesti hyvin huteria liittoja koossa, vaan päinvastoin natisuttaa niitä liitoksistaan mahdollisimman brutaalisti. 

Mukana ei ollut psykologia. Herkän nuoren mielen tietoinen hajottaminen ja harhaanjohtaminen alkoi tuntua heikompien hyväksikäytöltä. En tiedä tajuavatko osallistujat jo nykyisin, että heidän toivotaan astuvan viritettyihin ansoihin? Minulla oli kuitenkin parisuhteen luoma paine olla mielipiteestäni hiljaa. Miten voisin alkaa dissaamaan ohjelmaa, jonka vuoksi toisen ura oli nousukiidossa? Hänen luotsaamistaan iltanuotioista oli syntynyt ilmiö. 

Ero

Omaishoitajasta edustustyttöystäväksi oli melkoinen harppaus. Sami oli minulle tarvittava pako arjesta muutamaksi vuodeksi. Alkuun oli helppo oikeuttaa itselle kaikki se laatuaika. Oli terapeuttista, kun jonkun toisen työkiireet täyttivät oman pelottavan tyhjänä loistavan kalenterin, mutta pikkuhiljaa leskeyden jälkeinen identiteettini alkoi rakentua täysin toisen varaan. Parisuhteemme perustui pitkälle siihen, että kiersin hänen mukanaan hänen työkeikoillaan. Alkuun se oli toki mielenkiintoistakin, mutta pikkuhiljaa tajusin, että se tulisi olemaan aina niin. Koimme upeita hetkiä Como-järvellä Italiassa, Thaimaassa, Kreikassa ja maailman korkeimmassa hotellissa Dubaissa. Miten sellaisesta voisi valittaa? Kuitenkin minua häiritsi, että mökilleni mentiin vain, jos hänen töiltään jäi aikaa. 

Lopulta minun oli kuitenkin pakko myöntää, että olin unohtanut omat unelmani ja alkanut elää toisen bucket listaa. Totaaliyksinhuoltajana aloin tuntea huonoa omaatuntoa jatkuvista aikuisten lomista, joihin satsaaminen oli pois muusta. En suostunut pyytämään anteeksi sitä, ettei minulla ollut vapaaviikkoja vanhemmuudesta. Leski on totaaliyksinvanhempi ja haluan ajatella, että se on myös etuoikeus, josta olen maksanut kovan hinnan. Minä saan pitää lapset itselläni koko ajan. Minulla oli hyvä työ ja hyvä palkka, mutta luksuselämä lapsenvahteineen kuormitti kahden lapsen yksinhuoltajaa, jolla oli hometalon remonttivelkaa yhä niskassa. Tajusin, ettei minulla ollut varaa tähän parisuhteeseen, vaikka toinen mahdollistikin paljon. 

Missään nimessä en täydellistä suoritusta tehnyt minäkään. Nostin Akia pyhimyksen asemaan, eikä paikka varmasti ollut uudelle kumppanille helppo. Kuitenkin olisin toivonut lupaa saada surra paremmalla omallatunnolla. Kuolemasta oli kulunut kuitenkin vasta puoli vuotta. Edesmenneen mieheni mainitseminen oli usein riidan aihe ja jouduin työntämään suremisen tuonnemmaksi. 

Suhteemme kaatui lopulta arvoristiriitoihin ja riittämättömyyden kokemukseeni. Tajusin, etten ollut nauranut aikoihin. Ero oli perusteltavissa helposti, mutta se oli silti vaikea. Hän oli kuitenkin pelastanut minut juuri silloin, kun koko elämäni mureni. Turvasin häneen, vaikka tiesin, että olisin onnellisempi yksin. Minulla oli trauma luovuttamisesta. Viimeksi kun luovutin, se tarkoitti kuolemaa. Nyt oli kuitenkin tullut aika etsiä pitkään toisen suojassa ollut identiteetti ja tämäkin menetys olisi taas vain räpiköitävä läpi. Kevääseen 2017 mennessä olin menettänyt neljän vuoden sisällä jo kaksi suurta rakkauttani. Takki oli melko tyhjä. 

Hän halusi, että ilmoitamme julkisuuteen eroavamme sopuisasti. Tavallaanhan se oli tottakin, sillä olimme jo aivan uupuneita tappeluun. Vietimme tuona toukokuisena viikonloppuna synttäreitäni yöpymällä Kämpissä. Sunnuntaiaamuna postasimme etukäteen laaditun eroilmoituksen samaan aikaan. Kesti 14 minuuttia, että se oli iltapäivälehdissä.

Julkisuus vaikutti suhteeseemme paljon. En olisi halunnut antaa sille sellaista valtaa, mutta ymmärrän tarpeen yrittää hallita sitä. Opin tappelemaan hymyssä suin julkisella paikalla ja kulkemaan riittävän monta metriä perässä yhteiskuvien välttämiseksi. Jatkuva laskelmointi oli kuluttavaa ja surullista. Negatiivisen julkisuuden ja maineen menettämisen pelko ylläpitää jatkuvaa stressitilaa. Julkisuus mahdollistaa paljon, mutta minulle se hinta oli liian kallis maksaa.

Syksyllä 2017 yritimme vielä. Koin, että minun piti pysyä vierellä, kunnes toinen olisi valmis eroon. Tajusin tämän, mutten osannut pelastaa itseäni. Minulla oli tuore trauma menettämisestä. Eniten pelkäsin tyttöjemme puolesta, jotka olivat kasvaneet yhteen yli puolet elämästään. He eivät saisi menettää toisiaan, eikä heidän ystävyytensä saanut olla ase. Pelasin aikaa, sillä tottumuksen voima on suuri. Pian hakkasimme päitämme taas seinään aivan liian pitkään tuskaisessa eroprosessissa. Lopulta vauhtia eroon haettiin myös laastareista ja viimein tammikuussa 2018 onnistuimme kuin onnistuimmekin satuttamaan toisiamme tarpeeksi. 

Vasta eron jälkeen minulla oli aikaa todella surra ja käsitellä Akin kuolemaa. Molemmat menetykset vyöryivät päälle vuosien painolla. Sami siirsi tuskaani ja leikin muutaman vuoden onnellista gaalojen punaisilla matoilla. Sille oli varmasti paikkansa, mutta väsymys kaikesta iski sen jälkeen entistäkin lamauttavampana. Myös teini-ikäinen esikoiseni kipuili vahvasti ja hänen tuskansa sattui enemmän kuin mikään kokemani tuska. Vanhemman velvollisuus jaksaa olla turvallinen peili teinin kaikille tunteille oli haastavaa, sillä jaoimme hänen kanssaan saman trauman. Elämä oli taas selviytymistä. Sitten vielä ostaja alkoi valittaa talosta. Ensimmäinen ajatus oli, taasko kaikki kertautuu? Eihän kenellekään meillä ole oikeutta odottaa ongelmatonta elämää, mutta voisiko joku raja olla? 

Samin jälkeisinä sinkkuvuosina hukkasin itseni melko totaalisesti. Tinderkin tuli tutkivan journalismin nimissä testattua. Se, jos mikä oli järkyttävää. Yksi keskustelukumppani alkoi kuvata minulle itkuvideoita, joiden tarkoitus ilmeisesti oli viestiä suuresta tunteesta. Toinen tuli treffeille jeesusteipillä paikatuissa crocseissa. No, jäi sieltä muutama hyväkin muisto mieleen, mutta usean ihmisen kanssa samaan aikaan jutellessa pitäisi olla äärettömän hyvä muisti. Minulla ei ollut. 

Se oli hyvin sekavaa aikaa, enkä taaskaan odottanut elämältä enää mitään. Mutta sitten Jari ilmestyi elämääni tuoden aivan uudenlaisen turvallisuuden ja tasapainon tunteen. Kun tapasimme perinteisesti baarissa, en tiennyt hänen jääkiekko-urastaan mitään, eikä hän tiennyt sliipatusta Instagram-profiilistani. En edes tiennyt, missä Jyväskylässä oli jäähalli. 

Nauru palasi elämääni. Kaikki ne palaset, joiden en edes tiennyt olevan kadoksissa, loksahtivat kohdilleen. Onneamme myös paheksuttiin, osittain syystäkin. Postasin kuvan uudesta rakkaudesta liian varhain ja loukkasin ihmisiä. Olen hyvin tietoinen siitä, miltä nopea uusi alku vaikutti. Suhteemme kestosta kuulemma lyötiin vetoa, mikä aktivoi kotoisan altavastaajan asemani. Kaiken koetun jälkeen, tämä arvostelu oli pientä. Kaikki kyseenalaistus oli minulle oikein ok, olin jopa vähän imarreltu siitä, että minun uskottiin olevan niin vaikutusvaltainen, että olisin toiminut pakotteena Jarin työpaikan vaihdokselle. Mutta se, että minun sanottiin vaihtelevan miehiä vastuuttomasti, koska en ole koskaan menettänyt mitään, oli kommentti, joka on syöpynyt mieleeni epäreiluimpana ikinä. Arvostan kuitenkin sitä, että tämä kommentti sentäs tultiin sanomaan kasvotusten. Mutta totuus on, että olen menettänyt heidät kaikki, joita olen aikuisiällä rakastanut. Toisille naisille, sairaudelle ja työlle. Tämän lisäksi lapseni ovat menettäneet isänsä ja kotinsa. Joskus luovuttaminen on viisautta, mutta se on ollut todella luonteenvastaista minulle. Vaikka olen sanonut, etten jaksa enää leikkiä kotia, elämä ei ole minulle mikään leikki. Tätä onnea en aio pyydellä anteeksi, vaikka siihenkin on kehotettu. 

Meidän piti mennä naimisiin salaa, emmekä laittaneet edes sormuksia sormiimme, koska en halunnut odottaa yleistä oikeutusta tähän onneen. Sukunimeni rimmaa vähän liiankin hyvin etunimeni kanssa, mutta siitä en halua luopua lasten vuoksi. Avioitumisemme ei siis pitänyt paljastua mistään. Suunnittelimme kertovamme sen sitten joskus parin vuoden päästä, kun kukaan ei jaksaisi enää järkyttyä. Jyväskylän Nikolainkulman Jääkärin kabinetissa oli paikalla vain kymmenen läheistä, kun sanoimme tahdon. Muutaman mojiton jälkeen häämatkallamme Barbaroksella alkoi kuitenkin tuntua hyvältä idealta huutaa tapahtunut ääneen. Päätin, etten enää tässä elämässä miellyttäisi väkisin ketään.  

Sitä sanotaan, että kun tapaa sen oikean, niin ymmärtää miksi se ei olisikaan voinut toimia kenenkään muun kanssa.