Tämä on Hometalo-kategoriani kahdeksas blogiteksti.

Jatkuvassa taisteluvalmiudessa oleminen on muodostunut normaaliksi. Keskiviikkona 18.11.2020 on mahdollista, että minun tarvitsee opetella uusi normaali – jos kanne hylättäisiin ja jos vastapuoli ei valittaisi päätöksestä Hoviin. Tämä on epätodennäköistä, mutta teoriassa mahdollista. Ajatus siitä, että tämä älytön hometalo-taistelu voisi edes teoriassa olla ensi keskiviikkona ohitse, on jopa vähän pelottava. Tottumuksen voima on niin suuri. Tämä case on määritellyt elämääni tavallaan jo 17 vuotta. Minulle on luonnollisempaa kääriä hihoja kuin ostaa samppanjaa kylmään. Toki tykkään ostaa samppanjaa kylmään, mutta silloin syynä on takuuvarma juhlinta. En ole koskaan ostanut samppanjaa varmuuden vuoksi. Se ei jotenkin ole samppanjan arvolle sopivaa. 

Vastapuolen asianajajan kannattaisi aina selvittää etukäteen myyjän maksukyky tai paremminkin maksukyvyttömyys. Usein myyjä on maksanut kauppahinnalla asuntolainansa, eikä hänelle ole jäänyt siitä säästöä.

Tämä ei ole niinkään pessimisti ei pety -ajattelua, sillä en ole pessimisti. Päinvastoin olen pitkäkestoisen paskan kouluttama optimisti, joka on oppinut elämään jatkuvassa valppaustilassa paikoin pitkiä aikoja myös onnellisena. Kauhun tasapaino on ollut minun normaalini. Aki piti pitää hengissä, että lapsilla olisi isä. Epäonnistuin. Talo piti remontoida lapsille, etteivät he menettäisi kotiaankin. Epäonnistuin. Oikeastaan kahdesti, sillä jouduimme myymään kotimme, ja remonttikin epäonnistui ostajan mielestä, koska en remontoinut ulkoseiniäkin. Nyt talo-case pitäisi voittaa, että voisin tarjota lapsille sen paremman tulevaisuuden, jonka puolesta Aki kuoli. Silti uusi ja tuntematon pelottaa. Ensi keskiviikko voi olla päivä, jolloin olisin vihdoin talon taakasta vapaa. Mietin jopa, pitäisikö pyytää ystävä kuvaamaan se hetki, kun luen asianajajaltani tulevan sähköpostin. Reaktioni voi olla ihan mitä vaan. Jos päätös on kokonaan vapauttava, tulen varmasti murtumaan totaalisesti. Jos se jokin välimuoto, alkaa selvitys mahdollisuudesta valittaa Hoviin ja/tai odottelu miten vastapuoli reagoi. Jos häviän koko casen, tuntuu varmasti vain kotoisalta. 

Kyllähän vankilasta vapautuvakin vierastaa uudenlaista arkea vapaudessa, vaikka toki haluaakin olla vapaa. Minä olen kuin vapautuva vanki, joka odottaa hattu kourassa taas kerran mahdollisuutta uuteen elämään. Sen päätöksen lähestyessä sitä menee jotenkin nöyräksi ja alkaa miettiä kaikkea hullua. Olenko valmis päästämään taistelustani irti? Talo on ollut suruni alttari. Olenko valmis siihen, etten voi postailla talosta enää kuvia? Tai no toki voin, mutta koen, että voittaessani se olisi hieman outoa. Tällöin yhteyteni taloon katkeaa. En postannut talosta talokauppojen jälkeen enää mitään ja muutin remonttikansiot Facessa yksityisiksi, mutta kun minut haastettiin oikeuteen, niin koin olevani taas osallinen. Ei unohdeta, että ostajahan halusi ensisijaisena toiveenaan purkaa kaupat. Toki silloin koin, että olen oikeutettu julkaisemaan kuvia talosta, jota minulle tarjotaan takaisin. 

Viimeisemmän exäni ex-vaimon kanssa jaamme nykyään hyvin kipeitäkin asioita kuin ystävät konsanaan, vaikka vielä pari vuotta sitten hän kutsui minua Smuidu-Sirkaksi ja Muovi-Tuijaksi.

Olenko valmis siihen, etten liittyisikään taloon enää mitenkään? Jos sille tapahtuisi jotain, en saisikaan tietää? Ostaja ei voisi enää valittaa, paitsi helmikuuhun 2021* asti toki vielä niistä osista taloa, joista ei vielä ole valittanut, eli ulko-ovesta, takasta ja savupiipusta. Nämä ovat ainoat osat talosta, jotka eivät ole olleet niin sanotusti tapetilla. Kyllähän niistä vielä jotain vikaa voisi löytää, kun oikein penkoisi. Janhos Pena varmasti ainakin löytäisi jonkun paikallisen kasarirappauksen rupsahduksen takan tiilestä. (*Myyjän viiden vuoden vastuuaika umpeutuu.)

Nooh, ainahan voin lenkkeillä talon ohitse, jos sitä tulee ikävä. Kai siihen pururadalle saa piknikinkin tehdä. Olisikin melkoista siinä sitten istuskella ja katsella kuinka Samu-setä remppaa ulkoseiniä – olettaen, että hän on saanut remonttiin vaimoltaan rahat. Hänhän siis kertoi, että remontti on aikeissa teettää rahoilla, jotka vaimo saa myytyään talonsa toisessa kaupungissa. Hassua muuten, että hän ajattelee, että jompi kumpi nainen maksaa hänen remonttinsa? Joko vaimo tai minä. (Toim.huom. Edellisen blogi-tekstini jälkeen minulle päivitettiin usealta taholta, että vaimo on tosiaan jo muuttanut Lehdokintielle, vaikka oma koti onkin toisaalla vielä myymättä. Hirveän vaikea uskoa, että hän muuttaisi lapsineen taloon, missä uhkaa homevaurio? Uskon siis toki, että he siellä asuvat. Mutta sitä en usko, että pelkäisivät sen todella olevan terveydelle vaarallinen.)

Hyvinhän voi myös käydä niin, että niitä ulkoseiniä olen remppaamassa minä, jos oikeus katsoo minut vastuulliseksi. Ensisijainen korjaustapaehdotukseni tulee nimittäin olemaan talkootyö. Miettikää kun keräisinkin pinkit työkaluni ja lähtisin niillä putsailemaan tuuletusrakoja laastin muruista. ”Älkää meistä välittäkö, tässä saattaa tovi kestää! Menkää ottamaan aurinkoa vaan sinne takapihalle, (jonne se sen kaksi tuntia päivässä ehkä juuri ja juuri parhaimmillaan paistaa.)” 

Ei mikään ihanteellinen tilanne Samu-sedälle tietenkään, mutta nopeampaa hän seinät näin puhtaiksi saisi kuin ulosoton kautta remonttirahaa minulta keräämällä. Kai sitä jostain saisi sen verran lainattua jotain Hepa-imuria? Ehkä Samu-sedän vaimo voisi auttaa minua? Toinen tökkii ja toinen imuroi. Tässä vaihtoehdossa säästyisi vaimonkin rahat. Miettikää, jos meistä tulisikin hyvät ystävät? Ystävystyn usein hyvin epätodennäköisten ihmisten kanssa. Kuten sydämeni totaalisesti särkeneen opistoaikaisen poikaystäväni Petrin uuden tyttöystävän Lilin kanssa karkasimme aikoinaan yhdessä Italiaan. Viimeisemmän exäni ex-vaimon kanssa jaamme nykyään hyvin kipeitäkin asioita kuin ystävät konsanaan, vaikka vielä pari vuotta sitten hän kutsui minua Smuidu-Sirkaksi ja Muovi-Tuijaksi. Olen sitä paitsi kuullut pikkulinnuilta, että meillä olisi Samu-sedän vaimon kanssa jotain muutakin surullisen yhteistä kuin Ristikiven talo. Ehkä mekin voisimme käydä jossakin lomalla? Pääsisi hänkin hetkeksi pois siitä ahdistavasta hajusta. 

Saakohan Hovissa edustaa lakiopiskelija? Voisin tarjota näytön paikka jollekin nälkäiselle opiskelijalle, joka lähtisi taistoon voittopalkalla. Tämähän voisi olla hänen lopputyönsä?

Mutta pointtini tässä oli nyt siis se, että minua alkavat kiinnostaa korjauskustannukset vasta, jos oikeus minut vastuulliseksi katsoo. Jotenkin en edes tajunnut, että minun olisi nyt jo käräjille pitänyt esittää oma arvioni kustannuksista? Miten se edes olisi ollut mahdollista? Olisinko soittanut johonkin raksafirmaan ja pyytänyt heitä käymään arvioimassa tilanteen Samu-sedän luona? Enhän minä nyt voi toisen kotiin ketään lähettää arviointikäynnille. (Edes terapeuttia, vaikka mieli on tehnyt.) Ja tuskin mikään firma edes pystyisi tekemään korjaustarjousta näkymättömistä ongelmista? Niidenhän piti olla piilossa? 

En siis tiedä miten tämä sitten menisi, jos jotain vastuita minulle tulisi. Ja miten ne vaikuttaisivat oikeudenkäynti- ja muiden kulujen jakaantumiseen? Jos ulkoseinän osalta tulisi vastuulleni jokin paikallinen kerta kaikkiaan koko kasarilla ennennäkemätön laatuvirhe (about 5000e) ja sitten välikatolla piilotellut eristämätön teräspalkki (vaikka 2000e), niin tuleeko näinkin pienistä summista joku osuus minulle myös muista kuluista? Jakaantuvatko oikeudenkäyntikulut prosentuaalisesti suhteessa mahdolliseen saamaani hinnanalennustuomioon? Pienkin vastuusumma voinee oikeudenkäyntikulujen kanssa olla yhteensä helposti 20 000. 

Joillain logiikalla voisi olla jopa parempi saada turpaan kunnolla, jos turpaan on tullakseen. Jos tappiosumma olisi riittävän iso, voisin päästä velkajärjestelyyn. Tämä maksumalli kestäisi muutaman vuoden, jonka jälkeen luottotiedot palautuisivat. Melkein kannattaisi varmaan päästää kaikki velat ulosottoon ja katsoa riittäisikö tällöin niiden summa velkajärjestelyyn pääsemiseksi? Kai kaikki velat kuitenkin ovat samanarvoisia ulosotossa? Mieluumminhan maksan voudin viemällä summalla samalla omia lainoja kuin pelkästään Samu-Sedän remontteja. 

Pelottavin ajatus on se, että palkastani vietäisiin tavalla tai toisella niin paljon, ettei palkkatyö olisi enää kannattavaa. Työnteko vain voidakseni maksaa Samu-sedän remontit – vielä kun omat entisetkin samaisen talon remontit ovat osittain maksamatta – ei juuri motivoi. Tämä olisi surullista, sillä rakastan työtäni etenkin sen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vuoksi ja minulla on ihan hyvä palkka. Palkkani vuoksi asianajajani epäilikin, että kahden alaikäisen lapsen suojaosankin jälkeen jotain otettavaa voudille kyllä valitettavasti jäisi. Siis teoriassa, ei tietenkään käytännössä, sillä suojaosaan ei katsota lainojen lyhennyksiä. 

Minulla on siis menetettävänä tässä luottotiedot ja työ, mutta ei onneksi muuta omaisuutta tai varallisuutta. Tajusin, että Samu-Sedällähän on kuitenkin koti menetettävänä. Miettikää, jos tässä kävisikin niin, että hänelle tulisi oikeudenkäyntikuluja ulosottoon asti? Hänhän sanoi oikeudessa, ettei hänellä ole ollut varaa tehdä remonttia ja ettei saa enää taloa vastaan lainaa. Eli tuskin hänellä olisi tällöin varaa maksaa oikeudenkäyntikulujakaan? Toki hän luottanee, että ne tulevat minulle maksettavaksi. Mutta jos ne tulevat minulle, niin nehän vain kasvattavat velkataakkaani ja näin ollen Samu-Setä saa kuukausittain vieläkin pienemmän summan? Enkö hävitessäni lyhentäisi samassa suhteessa kuitenkin sitten molempia, oikeudenkäyntikuluja ja Samu-Sedän osuutta ulosotossa/velkajärjestelyssä? 

Samu-Setä sanoi minulle oikeuden käytävillä tuohtuneena, ettei hänen tulisi mieleenkään kirjoittaa minusta mitään. En nyt ihan ymmärrä, eihän minunkaan tulisi mieleen myydä hänelle myymäläkalusteita?

Älyttömintä tässä on se, että jos häviän, niin Samu-setä häviää myös. Vaikka minulle tulisi maksettavaksi se 100 000 mikä tässä lienee pahin mahdollinen kauhuskenaario, niin näitä rahoja hän ei koskaan tule kokonaisuudessaan saamaan. Sillä vaikka en irtisanoutuisikaan töistä, tai pääsisi velkajärjestelyyn, niin työikänihän loppuu ennen kuin tuollainen summa olisi ulosmitattu. Sitä paitsi Samu-setä on investoinut tähän nyt jo noin 30 tuhatta. (Hänen lakimieskulut n. 20 000 ja talon kunnon selvittelykulut todistajan palkkioineen yht. noin 10 000. Nämä tiedän, koska hän on laittanut minulle isosta osasta laskelmat/kuitit ja toivonut minun maksavan ne.) Miten hänellä mahtoi tähän olla varaa, ellei remontoimiseen ollut? Maksoikohan vaimo nämäkin kulut? Väkisinkin tulee mieleen, että eikö tuolla summalla olisi vaan kannattanut uusia ne ulkoseinät, jos ne nyt kerran niin kovasti häiritsevät? Luulen, että hän halusi vain tulla hätänsä kanssa kuulluksi ja nähdyksi – polkea vähän jalkaa, kun täydellisesti peruskorjatussa talossa olikin alkuperäiset ulkoseinät – eikä oikeasti miettinyt mikä olisi ollut järkevä ratkaisu. No, nyt hän on ainakin saanut huomiota.

Vastapuoli esitti käräjillä ulkoseinien maalauksen hyvin epäilyttävä toimenpiteenä, millä olisin todennäköisesti pyrkinyt peittämään niiden “ongelmia”. Ulkolaudoituksen on todettu olevan täysin tervettä, mutta ostaja esittää, että se pitäisi poistaa ja uusia kokonaan muutaman paikallisen tuuletusongelman vuoksi, jotka hänelle on jo ennen kauppaa liputettu.

Vastapuolen asianajajan kannattaisi aina selvittää etukäteen myyjän maksukyky tai paremminkin maksukyvyttömyys. Usein myyjä on maksanut kauppahinnalla asuntolainansa, eikä hänelle ole jäänyt kauppahinnasta säästöä. Lakineuvo-fi -sivuston mukaan ”tällöin ostajan tulee varautua siihen, että kauppahinta palautuu hänelle vähitellen ulosoton kautta, jos sieltäkään. Ostajan tulee varautua myös siihen, että myyjä voi hakeutua velkajärjestelyyn.” Ostajan on myös luonnollisesti uudelleenmyynnissä ilmoitettava kaikki tiedossa olevat virheet, mukaan lukien mahdollinen tuomioistuimen ratkaisu eli tästä show´sta jää jälki talon historiaan. Hometalo rikosrekisterillä olisi kyllä erittäin vaikea myydä, etenkään ellei näitä uusia virheitä ole korjattu. Tilanne on siis Samu-Sedän kannalta perin ongelmallinen. 

Luulen, ettei tämä juttu ratkea selkeästi kummankaan eduksi, vaan edessä on jokin ärsyttävän monitulkinnallinen ja epäselvä välimuoto. Toivottavasti päätöksessä ovat hyvät ja kattavat tuomarin perustelut. Niitähän pystyy sitten hyödyntämään Hovissa rakentaen puolustuksen vastaamaan nimenomaan todettuihin heikkoihin kohtiin. Hävitessäni jatkaminen Hoviinhan antaisi hieman lisäaikaa työnteolle, jos saisin vastuusummalle haettua täytäntöönpanonkieltoa uuteen tuomioon saakka. Mutta iso ongelma Hoviin lähtiessä on vain se, ettei minulla ole enää varaa asianajajaan. Oikeusturvavakuutuksen kymppitonni on nyt käytetty. Saakohan Hovissa edustaa lakiopiskelija? Voisin tarjota näytön paikka jollekin nälkäiselle opiskelijalle, joka lähtisi taistoon voittopalkalla. Tämähän voisi olla hänen lopputyönsä? Saa laittaa viestiä, jos kiinnostuit? Sama päätös on edessä myös vastapuolella. On mielenkiintoista nähdä onko Samu-Setä valmis laittamaan vielä rahaa asianajokuluihin, jos ei ole käräjäoikeuden päätökseen tyytyväinen.

No, spekulointi lienee turhaa, mutta tokihan sitä tässä kaikkia vaihtoehtoja käy läpi. En rehellisesti osaa ennustaa miten tässä käy. Enkä pääse edes heti keskiviikkoaamuna sitä tulkitsemaan rauhassa, sillä meillä on tyttären odotettu hammaslääkäri juuri tuolloin aamupäivällä. Olen sopinut erään ystäväni kanssa, että lähetän päätöksen hänelle ja hän tulkitsee sitä minulle puhelimitse hammaslääkäri-reissulla.

Hieman tragikoomista on myös se, että löysin tänään vanhoilta muistikorteilta vanhoja remonttikuvia. Ihan niitä ensimmäisiä, purkamisen ajalta. Piha on täynnä jätesäkkejä, sillä mehän tosiaan jouduimme hävittämään myös koko irtaimistommekin. Lattiat ovat jo purettu betonille ja yhdessä kuvassa seinästä on purettu poikkeuksellisesti jopa tuulensuojalevy. Jep. Siinä se näkyy, villa. Pahamaineinen pääsyyllinen. En tiedä onko asialla merkitystä. Ei nyt ainakaan enää käräjäoikeuden käsittelyyn, mutta ehkä tietyin ehdoin Hoviin. Ainakin se todistaa, että villa olisi ollut nähtävissä, jos sen olisi joku halunnut nähdä.

Minulle se oli vain normaali sen aikaisen hyvän rakennustavan mukainen seinärakenne. Miksi olisin älynnyt alleviivata sitä ostajalle, kun kukaan ei ollut huolissaan muusta kuin tuulettuvuudesta, mitä ostajalle jo liputettiin. Hänen olisi itse tarvinnut olla tuolloin kiinnostunut seinärakenteesta. Hän olisi esimerkiksi voinut kysyä, olisiko ulkoseinien rakenteesta olemassa kuvia? Korjaussuunnitelman tehnyt insinööritoimisto ei kehottanut minua tekemään ulkoseiniä uusiksi. Mutta miettikää tämän kuvan otto hetkeä, kunpa olisin tiennyt, miten merkittävä rooli noilla keltaisilla kasarivilloilla vielä tulisikaan olemaan elämässäni seitsemän vuotta kuvan ottamisen jälkeen?

Vanhat villat jätesäkeissä
Tässä kuvassa näkyy villa tuulensuojalevyn ulkopuolella.

Ainakin tämä juttu on tarjonnut sisältöä blogiini. Siitä olen kiitollinen. Samu-setä tosin ei taida olla iloinen tästäkään, vaikka olenkin pyrkinyt kirjoittamaan hänestä olosuhteisiin nähden mahdollisimman kunnioittavasti. Hän sanoi minulle oikeuden käytävillä tuohtuneena, ettei hänen tulisi mieleenkään kirjoittaa minusta mitään. En nyt ihan ymmärrä, eihän minunkaan tulisi mieleen myydä hänelle myymäläkalusteita, (vai mitä hän nyt työkseen tekikään)? Minulle bloggaajana ja toimittajana on luonnollista kirjoittaa. Jos haastaa toimittajan oikeuteen, on hieman outoa odottaa, ettei tämä kirjoittaisi siitä mitään. Ellei hän sitten olettanut, että minua hävettäisi? Luuliko hän oikeasti, että ison julkisen remontin jälkeen haluaisin salata sen, että hän olikin onnistunut kaivamaan talosta vielä epäkohtia? Apua! Niinhän hän varmasti muuten on luullut!? No on voinut toki tällöin olla yllätys tämä julkinen kirjoittaminen. 

Aki laittoi elämässämme asiat tärkeysjärjestykseen, mutta tässä kohtaa on pakko kiittää myös viimeisintä exääni, jonka työ on julkinen. Sen hullunmyllyn kanssa eläminen kasvatti osaltaan aivan erilaista paksunahkaisuutta. Muistan, miten ensimmäisessä kuvassa seurapiiripalstalla vatsani pömpötti niin, että näytin olevani raskaana. Teemaan palattiin vielä useasti myöhemminkin, mutta tuo ilta oli Fifty Shades Of Grey -elokuvan kutsuvierasnäytösilta, jonka piti olla täynnä glamouria ja eroottista latausta. Kuvat olivat nimeni kera levinneet elokuvan aikana joka ainoaan mahdolliseen valtakunnan mediaan ensimmäistä kertaa. Tuolloin tajusin, etten voisi hallita minusta julkaistavia kuva enää samoin, kuten siihen asti olin tottunut tekemään. Vettä satoi kaatamalla ja auto levisi kotimatkalle. Työnsin sitä Minna Parikan korkkareissani ja itkin järkytyksestä. Söimme kotona kylmää noutoruokaa ja nukahdin sohvalle kimaltavat käsirauta-korvakorut korvissa. Tämä naurattaa nyt, mutta tuona iltana oikeasti opin karaistumaan aivan uudella kentällä. Eli sanotaan nyt vaikka näin, että julkisuudella ei voi minua enää pelotella hiljaiseksi. 

Kiitos tuestanne Te mahtavat blogini lukijat! Päivitän teidät keskiviikkona tuomiosta niin pian kuin vain kykenen tilanteen hahmottamaan ja sisäistämään! #staywithme

Lue tästä linkistä Käräjä-blogi SHOWTIME, josta minua uhattiin jopa kunnianloukkaussyytteellä.

Ja tästä linkistä löytyy teksti Inhimillinen virhe, eli mistä tämä koko farssi sai alkuna.