Tämä on Hometalo-blogikategorian 25.blogiteksti.

Tähän alkuun lienee enää turhaa liittää muissa teksteissäni käyttämääni selvennystä motiiveistani, sillä kuten rikosilmoitus todistaa, asioita voi nähdä ja tulkita juuri siten kuten haluaa. Mutta tämänkään tekstin tarkoitus ei ole mustamaalaaminen, maalittaminen tai manipulointi.

Minusta tehdyn rikosilmoituksen esitutkinta on salainen, joten tämän vuonna 2018 käynnistyneen farssin julkinen käsittely on siten toistaiseksi jäissä. Sen verran saanen kertoa tilanteen etenemisestä, että olen käynyt kuulusteluissa kaksi kertaa ja seuraavaksi odotan esitutkintamateriaalin valmistumista. Aineiston saatuani kirjoitan loppulausunnon, jonka jälkeen (näin käsittääkseni) tapaus etenee sitten syyteharkintaan. Sanottakoon tähän alkuun nyt heti se, että sen laskelmoidulla uhriutumisella, asiayhteydestään irrotetuilla todisteilla sekä niiden tarkoituksenmukaisella väärintulkinnalla ja totuuden venyttämisellä on aivan hyvin mahdollista, että saan syytteen. En ole enää naiivi, enkä luota oikeuteen sinisilmäisesti. Oikeus ei ole tuntenut maalaisjärkeä ennenkään minun kokemuksellani. Pidän jopa todennäköisenä, että syyte nostetaan, mutta se on ihan ok. Perusongelma on aina pintaa syvemmällä.

Onhan se parempi laittaa minut ruotuun poliisivoimin varmuuden vuoksi, vaikka olinkin ilmoittanut Hometalo-blogin vaienneen. Ei minusta voi koskaan tietää. Olinhan puijannut hänestä aiemminkin, piilottanut talon ulkoseinät tahallaan pimeässä teetetyssä kuntotarkastuksessa.

Edellisen S&M-syndrooma -blogin kirjoitin tunnekuohussa lähes samana päivänä kuin olin saanut tiedon rikosilmoituksesta. Nyt täydellisen lomaviikon jälkeen asenteeni on muuttunut alkujärkytyksen lamaantumisesta hihojen käärimiseksi ja itseluottamukseksi. Tässä blogitekstissä jäsennän nykyiset ajatukseni asiasta ja tuon esiin sen näkökulman, jolla aion lähteä mahdolliseen sovitteluun tai uudestaan käräjille, jos pakko on. 

Huono puoli tässä on ollut se, että asian ajatteleminen ja ajatusten ylös kirjoittaminen on verottanut aikaa kirjan kirjoittamiselta. Toisaalta tilanne on pakottanut sellaiseen perusteelliseen pohdintaan ja itsetutkiskeluun, josta on varmasti hyötyä myös kirjan tarinan taustalla.

Olen siis tilanteen hyväksynyt ja alkujärkytys on nyt poissa. Mutta palataanpa vielä hetkeksi siihen hetkeen, kun olin järkyttynyt. Kun poliisi ohjeisti olemaan tiedottamatta tutkinnasta, olin osittain helpottunut, koska olin niin järkyttynyt siitä, että minun pitäisi vielä jaksaa jauhaa tätä asiaa. En kokenut sitä vaimentamiseksi vaan jopa luvaksi levätä. Olin todella väsynyt ja taisin olla vähän sokissakin. En olisi millään jaksanut enää ajatella koko asiaa, saati pyrkiä taas kerran ymmärtämään häntä. Miksi ihmeessä asianomistaja halusi jatkaa riitaamme? Mitä jälkijunassa tehty rikosilmoitus korjaisi? Monet muut oikea-aikaiset keinot olisivat olleet paljon toimivampia. 

Pakko oli kuitenkin yrittää taas ymmärtää. En voisi auttaa Asianomistajaa, enkä itseäni, ellei ymmärtäisi häntä. Olin sanonut tapaukselle heipat, mutta toki ilmaan jäi leijumaan riski, että saattaisin vielä joskus kysyä remontista. Olinhan sanonut, että minua kiinnostaa tekeekö hän remonttia vaiko ei. Niin kuin kiinnostaakin, mutta eihän mielenkiinnon ilmaisu ole ollut uhkaus ryhtyä mihinkään toimintaan. Se oli uteliaisuuden ja tärkeäksi koetun asian ilmaisu, jonka tuottama tieto auttaisi käsittelemään itselle vaikeaa ja traumaattista asiaa. Se ei tarkoittanut, että aikoisin seurata taloa puskasta kiikaroiden. Mutta ehkä hän kuuli sen siten, uhkauksena jatkaa tiedotusta hamaan tappiin ja ajatteli, että parempi tehdä rikosilmoitus varmuuden vuoksi. 

Ehkä saamme ennakkopäätöksen siitä, kuinka paljon tilin omistaja on vastuussa julkaisemistaan kommenteista, vaikka ne eivät olisi hänen omia mielipiteitään.

Olisihan se varmasti ärsyttävää, jos tiedottaisin vuoden päästä, ettei remonttia ole vieläkään tehty ja todistaisin näin, että Asianomistaja huijasi väittäessään sitä välttämättömäksi. Parempi laittaa minut ruotuun ihan poliisivoimin varmuuden vuoksi, vaikka olinkin ilmoittanut Hometalo-blogin vaienneen. Eihän minusta voi koskaan tietää. Olinhan huijannut aiemminkin, piilottanut talon ulkoseinät tahallaan pimeässä teetetyssä kuntotarkastuksessa ja mitä näitä nyt oli. Sitä paitsi hänen valittamisensa varmuuden vuoksi kannatti viimeksikin. Oli parempi maksattaa hypoteettiset remontit myyjällä, ennen kuin ongelmia ilmenee, vielä kun myyjän vastuuta on jäljellä. Voimmeko edes syyttää häntä ylireagoinnista, koska se on jo kertaalleen tuottanut hedelmää? Oikeastaan tämän tapauksen jälkeen kaikkien talon ostajien kannattaisi listata tulevat remontit, joita ei ole erikseen mainittu myyntiesitteessä (kuten 40 vuotta vanhan katon uusiminen) ja vaatia niiden kustannuksiin vedoten hinnanalennusta oikeudessa. Tähän on viisi vuotta aikaa. 

Olen halunnut ajatella, ettei Asianomistaja ole halunnut minulle pahaa. Olen selittänyt hänen syitään haastaa minut oikeuteen kiinteistökauppariidassa kaikella mahdollisella muulla, kuin hänen halullaan tuhota taloutemme. Eihän häntä tarvitse kiinnostaa Akin verirahat tai minun jaloilleni pääseminen kaiken jälkeen. Hän varmasti ajatteli, että oli vain paska säkä, että myyjälle sattui taas lisää paskaa. Sellaistahan elämä on, kaikilla meillä on omat taakkamme. Valittaa pitäisi nyt, koska jos joskus talo pitäisi myydä, niin muutenhan sitä olisi itse vastuussa. Ja sehän ei kävisi päinsä. 

Ei hän ole halunnut loukata minua, vaan ainoastaan varmistella tulevat remontit varmuuden vuoksi myyjän piikkiin.

Olen vakuutellut itselleni, ettei tässä ole kyse minusta. Ei hän ole halunnut loukata minua, vaan ainoastaan varmistella tulevaisuuden remontit varmuuden vuoksi myyjän piikkiin. Hän olisi tehnyt niin kenelle tahansa muullekin. Ei tässä varmastikaan ollut mitään henkilökohtaista. Miksi olisi? Mutta nyt on enää kovin vaikea keksiä sellaista selitystä, jonka mukaan hän ei haluaisi nimenomaan minulle pahaa. Tällä kertaa hän haluaa hyökätä henkilökohtaisesti minua vastaan. Hän haluaa minulle tuomion. 

Minun on pakko hyväksyä, että hän on minulle vihainen. Mitäs kehtasin myydä hänelle vain 80 prosenttisesti remontoidun kasarikodin, jonka alkuperäinen katto tulisi uusia elinkaarensa päässä – niin ja ulkoseinätkin olivat jääneet uusimatta, vaikka ei pitänyt olla remonttihuolia. Mitäs menin kehumaan taloa turvalliseksi, kun todistajan mukaan on mahdollista, että hypoteettinen kosteus voi hypätä ulkopuolelta sisäpuolelle 20 vuoden päästä, ellei tuuletusta paranneta annettujen ohjeiden mukaisesti. Mitäs läksin puolustamaan itseäni, enkä suostunut kiltisti kaupanpurkuun. Ettäs kehtasin löytää tragediasta komiikkaa ja karnevalisoida taistelua sen sijaan, että olisin tajunnut vain hiljaa hävetä. 

Joskin on outoa ensin käynnistää riita ja sitten loukkaantua siitä, että toinen julkeaa puolustautua. Mietin kaikkea aina toisinpäin. Jos minä haastaisin jonkun oikeuteen, en olettaisi, etteikö asia tulisi koskaan vastaan, tai ettenkö joutuisi kohtaamaan tätä valintaani muualla kuin tuomioistuimissa. 

Kun ensimmäisten kuulusteluiden jälkeen kirjoitin, että asian käsittely päättyy, tunsin siis helpotusta. En ollut toivonut tätä aihetta blogiini. Olin kuitenkin luvannut tiedottaa rehellisesti koko farssin, mitään salaamatta, mitään häpeämättä. Tai vaikka häpeäisinkin, niin tiedottaisinkin senkin. En ole kirjoittanut tästä tapauksesta siksi, että se olisi ollut kivaa – päinvastoin. Tämä ei ole ollut kivaa. Olen kirjoittanut, koska se on ollut tärkeää, tarpeellista ja hyödyllistä. Mutta kun sain vedota siihen, että poliisi kielsi minua kirjoittamasta esitutkinnasta, se tuntui hetkellisesti vapauttavalta. 

Mitä jos Asianomistaja haluaisi minun poistavan blogin? Olisinko siihen valmis? Toisaalta jopa kyllä. En ollut ajattelut haluavani säilyttää häntä ikuisesti blogissani. Olin jo poistanut hovioikeuden tuomion jälkeen paljon asiaan liittyviä julkaisuja – siis ennen kuin edes sain tietää rikosilmoituksesta. Eikä loppujenkaan poistamiseksi olisi tarvittu rikosilmoitusta, vaan asiallinen pyyntö, vaikka sitten lakimiehen välityksellä. Toisaalta en suostuisi kyllä poistamaan sitä apua mitä blogini vanhan talon kauppaan tarjoaa. 

Asianomistaja ei ole Hometalo-tiedotuksen aikana ilmaissut toivettaan vaientaa minut tai tehnyt blogiini eikä someeni liittyen ainuttakaan poistopyyntöä. Oliko syy siinä, että blogini on palvellut myös vastapuolta? Paljastin blogissa puolustuksemme aseita reaaliaikaisesti. He seurasivat ja reagoivat, kuten silloin kun ottivat vastuun käräjäoikeuden tuomion virheestä pian sen jälkeen, kun olin kirjoittanut havainnostani blogiin. Vastapuoli luki blogistani someyhteistöistäni ja perusteli niillä hovioikeudelle tarvetta käynnistää perintä välittömästi, jo ennen tuomion lainvoimaa. Blogiani hyödytti käyttää aseena minua vastaan. Nyt kun vastapuoli sai voiton hovissa, oli sopiva aika uhriutumiselle ja rikosilmoituksen tekemiselle? Melko laskelmoivaa kerätä kuvakaappauksia talteen kaikessa rauhassa kunnianloukkaus syytteen takaamiseksi. Jos itse kokisin kunniaani loukattavan ja tulevani vainotuksi, niin en jäisi odottamaan ja keräämään lisätodisteita, vaan puuttuisin asiaan välittömästi. #justsaying

Ei unohdeta, että meillä on ollut riita. Tällöin on luonnollista olla asioista eri mieltä. Asianomistaja ei ole ollut nykytilanteeseen osaton objekti, vaan aktiivinen aloitteentekijä vuodesta 2018.

Vainoamis-tutkintanimikettä ajatellen huomionarvoista on muistaa se, että Asianomistaja on pyytänyt minua käymään talolla, hän on pyytänyt mielipidettäni ja pyytänyt minua olemaan talosta kiinnostunut. Hän on halunnut nämä ongelmat tuoda julki ja jopa palauttaa talon minulle. Näin ollen olen kokenut, että minulla on ollut oikeus ja velvollisuus ottaa asiaan kantaa. Koska en antanut huomiotani vain ja ainoastaan Asianomistajan toivomalla ja hallitsemalla tavalla, hän suuttui. Näin esitettynä rikosilmoitus kuulostaa kiusaamiselta tai jopa kostolta, mutta voin vain spekuloida motiivilla.

Omatuntoni on puhdas. Sen sisäistämisen jälkeen asiat ovat vain asioita. Kun aloin kirjoittaa, ei takanani vielä ollut valtaisaa tukijoukkoa, eikä sellaisen haaliminen ole ollut tavoitteeni. Se, että olen saanut taakseni huomattavan tuen, niin sille on olemassa ihan syy, eikä se ole pyrkimys loukata Asianomistajaa. Syy ei ole myöskään kiukkuni tai kostonhaluni, vaan myyjän virhevastuun kokeminen kohtuuttomaksi ja myös vertaistuen saaminen ja tarjoaminen. Minua motivoi se, että tuottamani tieto koettiin hyödylliseksi.

En ole niin vaikutusvaltainen, että olisin voinut mielivaltaisesti yllyttää ihmisiä kritisoimaan jotakuta tuosta vain. Kyllä seuraajani muodostavat mielipiteensä aivan itse heille annetun rehellisen tiedon pohjalta. Tavoitteeni ovat olleet kaikella kunnioituksella merkittävämmät kuin Asianomistajan mielen pahoittaminen. Vastaavat ongelmat koskettavat valitettavan monia ja aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä. Toivoisin, että Asianomistaja voisi löytää iloa siitä, että riitamme avaaminen voi ehkäistä muita vastaavia tapauksia. 

On outoa ensin käynnistää riita ja sitten loukkaantua siitä, että toinen julkeaa puolustautua.

Minulla ei olisi ollut aikaa vastata jokaiselle kommentoijalle henkilökohtaisesti. Siksi aloin julkaista kommentteja Instagramin tarinat-osiossa. Halusin tarjota keskustelualustan, jossa osallistujat pääsisivät myös lukemaan muiden kommentteja. Ellen olisi julkaissut kommentteja, en olisi saanut tärkeää keskustelua syntymään. En voi katua kaikkea keskustelun synnyttämää hyvää vain siksi, että Asianomistaja loukkaantui aiheen nostamisesta julkiseen keskusteluun. 

Julkaisemalla seuraajieni kannanottoja, olen pyrkinyt mielipidevapauden nimissä tuomaan ilmi sen, millaisia tunteita tapaus herättää. Olen pyrkinyt edistämään lakimuutosta. Siksi olen nähnyt perustelluksi ilmaista välillä suuttumustakin siihen, mitä nykyinen lainsäädäntö voi pahimmillaan mahdollistaa. Olen halunnut todentaa, että aihe herättää vahvoja tunteita ja turhautumista lain epäreiluudesta. Eihän mikään koskaan muutu, ellei epäkohtia saa tuoda esiin. Olen julkaissut myös itseäni kritisoivia kommentteja ja asettanut itseni arvostelulle alttiiksi, mutta toki someni on ollut silti puolueellinen kanava. Keskustelu on käynyt välillä kiivaana ja asianomistajaa on kritisoitu kovasanaisestikin. Pelkkien neutraalien kommenttien julkaisu olisi vääristänyt totuutta. Tätäkään en voi katua. 

(Ps. En ole muuten ikinä käynyt Asianomistajan somessa. En ole stalkannut häntä, koska hän ei mitenkään kiinnosta minua. En olisi edes tiennyt onko hänellä Instatiliä, ellei hän olisi alkanut tykkäillä kuvistani.)

Huomionarvoista on, että Asianomistajaa kritisoivissakin postauksissa on ollut aina jokin pointti, miksi ko. kommentoija kokee kuten kokee. Jos oikeussalissa kommentit ruoditaan lävitse, niin tuleepahan samalla esiin paljon tärkeää ihmettelyä ja osuvaa kommentointia varsinaisesta aiheesta. Tehtäväni on todentaa oikeudessa myös se, että asiallisia postauksia on ollut paljon ylilyöntejä enemmän. En tarkoita vähätellä ylilyöntien aiheuttamaa pahaa mieltä, mutta konteksti tulee kuvata rehellisesti. Jos pelkät ylilyönnit irrottaa asiayhteydestään ja yhdistelee niitä haluamallaan tavalla, viesti ja tarkoitusperä varmasti vääristyvät. 

Olisi pitänyt käyttää termiä Kantaja, mutta en käsittänyt, että hän häpeäisi käynnistämäänsä taistoa ja haluasi salata henkilöllisyytensä. Miksi haastaa oikeuteen, jos se hävettää?

Minulla on ollut oikeus kirjoittaa elämästäni. Asianomistaja on valinnut liittyä tarinaan muutamalla katastrofilla, joten olen kirjoittanut myös niistä, koska ne vaikuttavat oleellisesti elämääni. Ellei hän olisi haastanut minua oikeuteen, en olisi kirjoittanut hänestä. Yksinkertaista. Asianomistaja ei ole ollut mikään osaton objekti, vaan aktiivinen aloitteentekijä vuodesta 2018. Vaikenin kaksi vuotta ennen kuin syksyllä 2020 koin tarpeelliseksi luoda blogiin Hometalo-kategorian vanhan talon ostajien ja myyjien auttamiseksi. Tätäkään en voi katua. 

Olen pyrkinyt karnevalisoimaan tuskaani, siinä missä vastapuoli on valinnut uhriutua. Luulisi olevan raskasta ottaa kaikesta itseensä; blogistani, rahankeräyksestäni, saamastani mukista, huumoristani ja kustannussopimuksestani? Jos olenkin ammentanut hänen aiheuttamastaan tuskasta voimaa kirjoittaa, niin se ei tarkoita, että kaikessa olisi kyse hänestä. Asianomistaja ei voi ottaa kunniaa blogini suosiosta. Vaikka en olisi julkaissut hänen nimeään, en usko sen vähentäneen tapauksen kiinnostavuutta. Ei hänen henkilöllisyytensä ole tuonut tähän mitään lisäarvoa. Jollain nimellä vastapuolelta kuitenkin piti kutsua. Hän kertoi käräjillä, ettei pitänyt Samu-setä nimestä, joten en jaksanut keksiä uutta salanimeä. Olisi pitänyt käyttää termiä Kantaja, mutta en käsittänyt, että hän häpeäisi käynnistämäänsä taistoa ja haluasi salata henkilöllisyytensä. Miksi haastaa oikeuteen, jos se hävettää? Oletin, että luonnollisesti hän olisi valmis seisomaan sanojensa takana muuallakin kuin oikeussalissa. 

Silloin kun minulla on ollut pointti, jonka olen toivonut Asianomistajan tavoittavan, olen käyttänyt postauksissa nimihästägiä #asianomistajannimi. Tällaisesta merkinnästä ei ole mennyt hänelle kuitenkaan ilmoitusta. En ole halunnut häntä kuitenkaan häiritä, joten en ole tägännyt tai merkinnyt häntä julkaisuihin. Nimihästägin tarkoitus on ollut osoittaa, että postauksen sisältö koskettaa myös häntä. Jos häntä kiinnostaisi seurata someani, niin kyseisellä tägillä hänen olisi helppo löytää kaikki kohdennetut julkaisut ilman, että hänen löytyy selata jokainen postaukseni lävitse. Kun hän nyt mitä ilmeisemmin on löytänyt nämä postaukset ja loukkaantunut niistä, niin haluaisin todella päästä kysymään, onko hän perehtynyt lainkaan tällaisen postauksen sisältöön? Onko hän edes lukenut sitä ja punninnut onko sisältö asiapitoinen vai herjaava ennen uhriutumista? Ei nyt kuitenkaan unohdeta, että meillä on ollut riita. Tällöin on aivan luonnollista olla asioista eri mieltä.

Jos saan hovin tappion lisäksi vielä tuomion kunnianloukkauksesta, en todellakaan aio salata sitä vaan ottaa julkisesti vastuun sitten siitäkin. Haluan avata ne todisteet, jotka minulle tämän tuomion tuovat, jos tuovat. Minulla on pakkomielle avoimuuteen ja etsiä kaikesta hyvät puolet. Haluan kertoa missä raja on ylitetty, jos se on oikeuden mukaan ylitetty. Haluan katsoa avoimesti peiliin ja kertoa missä meni överiksi. Ehkä saamme ennakkopäätöksen siitä, kuinka paljon tilin omistaja on vastuussa julkaisemistaan kommenteista, vaikka ne eivät olisi hänen omia mielipiteitään. Sananvapauden rajoittamiset ovat nyt kuumia puheenaiheita. Tapaus voi auttaa linjaamaan käytäntöjä ja luoda parhaimmillaan siten edes jotain merkittävyyttä tällekin pahalle olollemme.

Mahdollisten käräjien jälkeen täytyy selvittää, onko esitutkintamateriaalikin sitten julkista, jolloin saisin kertoa kaiken kuulusteluissa tapahtuneen. Tästä joudun tosiaan olemaan nyt hiljaa ja se tuntuu hirveältä, ei enää yhtään helpottavalta. Olen siis normalisoitunut. 

En tiedä mitä vastapuoli tällä kertaa haluaa, mutta ainakin tiedän nyt oman suhtautumiseni alkuhämmennyksen jälkeen. Voin pahoitella tätä tilannetta, kuten olen pahoitellut keväästä 2018 asti, mutta blogiani en voi pahoitella. Olo on rauhallinen ja omatuntoni puhdas. En voi pahoitella sitä, että koin tarpeelliseksi tehdä blogissani näkyväksi sen mitä Asianomistaja tekee. Tämän valintani takana seison ja olen valmis tekemään saman uudelleen, jos tarve vaatii. Jos hän haluaa vaientaa minut, niin uudelleen oikeudella uhkaaminen ei ehkä ole loogisin tapa. Odotan aikaa, kun minun ei enää tarvitse kirjoittaa hänestä, mutta jos lähdemme uudelleen käräjille, kirjoittaminen on ainoa lohtuni. 

Ps. Kuuntelen parhaimmaan Aviciin kirjaa. Joten tuntui osuvalta tämä kohta: ”Tim, et voi tapella kenenkään kanssa. Kyse on lehdistönvapaudesta. Se on hinta, jonka maksat menestyksestäsi. Vaikka voittaisitkin, häviät.” 

Lue aiempi teksti aiheesta: S&M-syndrooma blogiin tästä linkistä!