Tarkoitus ei ollut stalkata. Ei ihan oikeasti ollut. Korkeintaan ajattelin vähän vilkaista, että olisiko ostaja mahdollisesti jo uusinut talon ulkoseinät. Niiden tilanteenhan piti olla todella paha jo pari vuotta sitten, niin luulisi, että hän olisi jo aloittanut remontin, jos kerran oli niin huolissaan. Toivoisin todella, että hän pitäisi talosta hyvää huolta. Minä tein jo 80% talosta uusiksi, niin olisiko kohtuutonta, että hän tekisi loput 20%, etenkin kun talo nyt on hänen?

Olimme tänään lenkillä täysin holtittomaksi ja kontrolloimattomaksi osoittautuneen ystäväni kanssa Sippulanniemen pururadalla, joka oli toinen kotini 15 vuoden ajan. Sinne karkasin aina itkemään silloin, kun kotona ei uskaltanut näyttää heikkoutta. Syyllistäminen oli vihoviimeinen asia, mitä vaikeasta mielensairaudesta kärsivä mieheni tarvitsi. Kyyneleeni olisivat olleet nauloja hänen arkkuunsa, kuten sitten lopulta olivatkin. Eräs ystävä muistaa minun soittaneen usein lenkeiltäni ja itkeneen rankkaa arkeani. Esikoisemme kärsi kolmivuotista koliikkiaan, ensimmäisten pakkasten iskettyä metsähiiret siirtyivät sisälle lämmittelemään ja putket olivat jäässä. Itse en juurikaan muista noista vuosista mitään. Kerran dobermannimme Igor otti matsin mäyrän kanssa metsässä ja kerran pitkospuilla vastaan käveli hirvi. Sen oli täytynyt uida Sippulanniemeen jostakin Keljon lahdelta. Igoria ei näkynyt tuntiin, eikä kyllä hirveäkään. Lopulta koira palasi täysin vaahdossa ja kieli maassa roikkuen. Elämästämme ei puuttunut jännitystä. 

Tuolla pururadalla olen myös esittänyt lapsilleni, että hiihtäminen on meille suomalaisille normaalia toimintaa, ja kun ladut kerran lähtivät suoraan kotiovelta, niin kyllähän äitikin hiihtäisi. Minulla oli ystävältä lainatut perinteisen sukset, joissa oli kirpparilta ostetut luistelumonot. Todettakoon, että vuonna 2003 en vielä omistanut edes lenkkareita. Kaikki kenkäni olivat saapikkaita tai korkkareita, kunnes mieheni osti minulle tavattuamme Salomonin vaelluskengät. Joten se, että minulla oli edes vääräntyyppiset omat hiihtomonot, oli jo huimaa kehitystä. Laitoin pienet lapsemme aina menemään edellä ja tökin perinteisellä tyylillä kävelyvauhtia perässä. Esitin ohikiitäville sympatiaa kerjäävän hymyn, että me tässä söpösti mennään etanavauhtia ihan vain lasten vuoksi. Kun lapset kehittyivät, ja alkoivat hiihtää reippaasti, keksin aloittaa laskettelun. 

Sippulanniemessä lenkillä 2010
Rikospaikka vuonna 2013. Metsää oli tuolloin paljon enemmän mitä nykyisin, joten piiloutuminen olisi ollut tällöin paljon helpompaa.

Tänään tosiaan lähdimme ystäväni kanssa verestämään muistoja rakkaalle pururadalle, mikä siis kulkee aivan everestini ohitse. Katselin kiiltävää kattoa, jonka olin huoltanut ja pinnoittanut juuri ennen talokauppoja 2016. Aivan hullua, että nyt olen menossa oikeuteen muun muassa juuri katon vuoksi. Sitten näin hänet. Minut oikeuteen haastaneen miehen, kutsutaan häntä tässä nyt vaikka erikoislaatuiseksi talokauppamieheksi. Siellä hän hääräili takapihallani, eikun omalla takapihallaan, mitä tosin yritti tuputtaa minulle takaisin, kun tämän show´n 2018 käynnisti. Erikoislaatuinen talokauppamies seisoi juuri siinä kohdassa, jonne edesmennyt mieheni hautasi meidän lipputankomme, kun kyllästyimme liputtamisen lainalaisuuksiin. Tajusin, että tämän minä itse asiassa taisin jättää kertomatta kaupanteon hetkellä. Myönnän siis salanneeni lipputangon mittaisen salahaudan. Laskettakoon tämä tunnustus alennukseksi marraskuussa mahdollisesti langetettavassa tuomiossani. Tosin, kun remontissa vaihdoimme koko maa-aineksen, todennäköisesti tuo löydös on toimitettu asianmukaisesti kaatopaikalle. En rehellisesti muista, löytyikö salkoa salaoja-remontissa. Tuskin se maatunutkaan oli. En tosiaan koko aikaa ollut paikalla valvomassa kaivauksia, ja tämän vuoksi menetin myös anopin istuttamat ja vuosia vaalitut marjapuskat. Tai erikoislaatuinen talokauppamies menetti. Tänne kerrostaloonhan en niitä mukaani olisi saanut. 

Jos taas hän voittaa, minun ei tarvitse enää tässä elämässä tehdä rehellistä työtä. Olemme kaksi luuseria.

Aki oli toiminnan mies ja hänen ongelmanratkaisukykynsä oli omaa luokkaansa monessa muussakin asiassa kuin lipputangon hävittämisessä. Kun hänen sääriluunsa aukesi pahasti painikehässä, hän hoiti tilanteen niittipyssyllä. Kun häntä ärsytti luomi ihollaan, hän veisti sen puukolla irti. Kun ovikello soi hänen yrittäessään nukkua yötöiden univelkaa, hän nousi tyynen rauhallisesti vääntämään koko ovikellon seinästä. Sen jälkeen meillä ei ollut ovikelloa koko sinä aikana mitä talossa asuimme. Kun varasto tarjosi pakopaikan pahalle ololle, hän keksi alkaa asua siellä. Oveen ilmestyi kyltti Hengenvaara. Remontissa seinän sisästä löytyi piilotettu jääkaappi. Sisällön voi kekseliäimmät päätellä. Toimitin löydökset apteekkiin ja voin kertoa, että farmaseutin ilme oli näkemisen arvoinen. Olisin rikastunut katukaupassa. Poistuin reippaasti, ennen kun hän ehtisi soittaa poliisit. Aki puhui myös talon polttamisesta. Uskon vakaasti hänen todella suunnitelleen sitä homehelvetin paljastuttua. Nythän se ei tunnu enää lainkaan huonolta vaihtoehdolta. 

Ainakaan terassin pohjan kohdalta ei lipputankoa löytynyt.

Pohdin lenkkiseuralaiselleni, että pitiköhän naapurustosta juoruttu huhu paikkansa, että erikoislaatuinen talokauppamies olisi poistanut nimensä postilaatikosta. Tajusin, että liikenne oli saattanut lisääntyä kyseisellä kadulla mainittuani tien nimen blogissani. Olen myös postaillut kuvia talosta ulkoapäin, mutta vain koska olen siitä ylpeä! En missään nimessä ole halunnut saattaa häntä häpeään, joskaan eihän hänkään varsinaisesti ole minun elämääni halunnut helpottaa. Nimen poiston tarpeeseen kiteytyy taas koko farssin älyttömyys. Kumpikaan meistä ei voi voittaa mitään, vaan ainoastaan hävitä. Jos voitan, en tule saamaan korvauksia henkisestä kärsimyksestä eikä erikoislaatuinen talokauppamies saa toivomiaan remonttirahoja, vaan joutuu maksamaan kymmenien tuhansien eurojen oikeudenkäyntikulut. Jos taas hän voittaa, minun ei enää tarvitse tässä elämässä tehdä rehellistä työtä eikä erikoislaatuinen talokauppamies saa tässäkään vaihtoehdossa remonttirahoja. Sen sijaan hänellä on talo, josta hän on kaivanut esiin kaikki mahdottomatkin viat, minkä luulisi vaikeuttavan sen myyntiä. Ihan älytöntä. Olemme kaksi luuseria. 

En halua mitään lähestymiskieltoa, jolloin oikeuskäsittely pitäisi ainakin pitää etänä. 

Hetken mieleni teki mennä halaamaan häntä. Erikoislaatuinen talokauppamies näytti kiltiltä nallekarhulta. Itse asiassa hän on hyvin komea. Ei hän varmasti ole halunnut kenellekään mitään pahaa. Hän on vain kokenut olleensa nurkkaan ajettu eläin avopuolison lähtiessä ja talon laskujen kaatuessa yksin niskaan. Kyllähän sitä siinä tarkertuu helposti, vaikka sitten siihen viimeiseenkin välikaton teräspalkkiin. 

Löytöjä Akin mancavesta

En kuitenkaan ehtinyt harkita tätä vaihtoehtoa pidemmälle, kun huomasin kauhukseni epävakaan ystäväni ylittäneen kadun ja suunnistavan suoraan death zonelle! Siellä hän kyykki ja tihrusti postilaatikkoa. Voi luoja sentään! Tule nyt helvetti pois sieltä!!! En halua mitään lähestymiskieltoa, jolloin oikeuskäsittely pitäisi ainakin pitää etänä. Toruin itseäni, etten ollut tajunnut kouluttaa ystävääni talon ohitukseen kunnolla. Katseen piti olla eteenpäin eikä ulkoseinien tuuletusrakoja saisi tuijottaa. Kaikkein vähiten halusin erikoislaatuisen talokauppamiehen yllättävän meidät ja pelkäävän postilaatikon olevan täynnä pikkukiinalaisia, Thunder Kingejä ja pinseteillä liimattua vihapostia. En voinut tehdä muuta kuin esittää, etten tunne ystävääni. Sama kikka mitä käytetään kaupassa kiukkukohtauksen saavan lapsen kanssa. Jatkoin matkaani muina miehinä pitkin pururataa.

Mutta sitten tapahtui jotakin, mikä sai minut haluamaan juosta tuttuun naapuriin turvaan. Kuulin takapihan ja autokatoksen välisen oven narahduksen, jonka tunnistaisin yhä unissanikin. Ja koska vain minulla voi olla näin huono tuuri, erikoislaatuinen talokauppamies saapui etupihalle näkemään ystäväni ja minun selkäni kävelemässä peräkkäin kymmenen metrin välimatkalla korostetun huolettomasti karkuun. ”Älä käänny” sihisi ystäväni selälleni undercover-roolissaan tavislenkkeilijänä. Kun olimme päässeet turvallisen etäisyyden päähän, tivasin häneltä, mitä helvettiä juuri tapahtui!!? Hän kertoi ylpeänä havainnostaan, että postilaatikossa ei todella ollut ollut nimeä. No hienoa! Hän siis todella häpeää, mutta ei varmasti niin paljoa mitä minä juuri nyt! Olisin mieluummin elänyt ilman tätä tietoa edes jonkinlaisen itsekunnoitukseni kanssa. ”Ei hän varmaan sinua edes tunnistanut”, ystäväni lohdutti. Ei varmaan, eihän minulla ollut muuta kuin pikkumyymäinen nuttura päässäni, jota pidän otsatukan pois kasvattamisen vuoksi nykyään joka päivä ja joka korostaa kuontaloani muun muassa blogini etusivulla! 

Korosta sitä, mitä et voi peittää -meikkiohje toimii monessa. Siksi tunnustan tekomme täten julkisesti. Peace! 

Lue myös mistä kaikki alkoi: Inhimillinen virhe ja Kaikki rakkaat katastrofini