Tämä teksti on blogini Hometalo-kategorian kahdestoista osa.

Muistutan, että blogini tarkoitus ei ole mustamaalaaminen, maalittaminen tai minkäänlainen manipulointi. Kerron tätä tarinaa omasta näkökulmastani äärimmäisen rehellisesti omalla sarkastisella huumorillani ja satiirisellakin kerronnallani. Mahdollisuus asia- ja ajatusvirheisiin pidätetään. Teksti ei sisällä rivienväleissään minkäänlaisia piilovaikuttimia tai kyseenalaisia tarkoistuperiä, korkeintaan haaveen kustannussopparista. En myöskään pyri vaikuttamaan blogillani oikeusjuttuun, enkä olisi ikinä uskonut, että vastapuolikaan niin yrittäisi tehdä.

Samu-sedän slipoveri ei haissut homeelle käräjillä. Se ei ole yllätys, sillä heidän homehan sijaitseekin ulkopuolella ja vain paikallisesti. Hänen lakimiehensä sen sijaan pyysi vaihtamaan istuntosalia kesken käsittelyn huonon sisäilman vuoksi. Jyväskylän käräjäoikeustalohan on käsittääkseni homeessa ja hän oireili ilmeisen herkästi. Tämäkin tukee sitä, että hänen päämiehensä vaatteet eivät haisseet, koska he pystyivät istumaan vierekkäin. Hienoa!

Pystyn samaistuman haluun ampua viestintuoja siinä tapauksessa, jos tämä brassailee kyvyillään havaita vauriot. Mutta en kehunut nenääni ystävälleni. Päinvastoin korostin, etten ole asiantuntija.

Prisman kauppajonossa haistan homeen lähes joka kerta. Se haju saa minut inhoamaan itseäni, sillä vannoin meidän homepommin paljastuttua että sanoisin asiasta aina. Tunsin hirvittävää häpeää tajutessasi, että olin jo vuosia haissut kaikkialla, eikä kukaan ennen lapsen päiväkotia ja Huutonetin tuntematonta ostajaa uskaltanut mainita asiasta. Hitaasti kehittyvään hajuun turtuu, eikä sitä haista itse. Päätin, etten antaisi kenenkään muun kokea vastaavaa. Mutta sanominen ei ollutkaan helppoa. 

Ymmärrän niitä, jotka haistoivat hajun kodissamme, mutta vaikenivat. Osa tosin sanoo ajatelleensa, etteivät pitäneet sitä homeen hajuna, vaan ainoastaan talon vahvana ominaishajuna. Minulle on sittemmin opetettu, että terve talo ei haise. Niin sanottu mummolan tai maakellarin haju on aina viesti jostakin sisäilmaongelmasta, ellei sitten pahimmillaan ihan vakavasta homevauriosta. Joka tapauksessa asia kannattaa selvittää. Parhaimmillaan syynä ovat vanhat lastulevykaapit, joissa haisee formaldehydi. 

Hyvän ystävän uuden kodin kohdalla en kuitenkaan voinut vaieta, vaan mainitsin yökylämme jälkeen vaatteisiin tarttuneesta hajusta. Reaktio oli kaikkea muuta kuin kiitollinen ja välimme ovat nyt poikki. Hän kai ajatteli minun lietsovan tahallani homepelkoa, vaikka tarkoitukseni oli suojella kohtaloltani. Me olisimme voineet säästyä paljolta, jos vain joku olisi uskaltanut mainita hajusta heti. Ystäväni sanoi, ettei ymmärrä miksi mainitsen asiasta? Miten on mahdollista, että minun homehistoriallani hyvä ystävä ei ymmärrä miksi mainitsen asiasta? Eikö ole selvää, että mainitsen asiasta, koska välitän? Koska haluan suojella rakkaimpiani. Kuvitteliko hän todella, että tein sen vahingoniloisena? Koska nautin vain arvostella toisten kotia? Koska olen katkera, kun oma kotini on homehtunut ja joudun asumaan kerrostalossa? 

Home herättää ilmeisen voimakkaita tunteita. Heidän tapauksessaan oli mahdollisesti jo huolta asiasta, mitä huomioni vain pahensi. Meille pommi tuli aivan puskista. Emme osanneet edes ajatella hometta vaihtoehtona, vaikka olimme usein väsyneitä, tukkoisia ja päätä särki. Taloa oli pidetty niin hyvin. Muistan edesmenneen mieheni ilmeen silloin kun me saimme tiedon homeesta. Ajattelin, että pommin tiputtaneiden homekoirien omistajien ei kannattaisi jatkaa koiriensa kehumista nyt enää yhtään. Oli kohtuutonta odottaa meiltä siinä tilanteessa mielenkiintoa heidän tuloksellisia koulutusmetodejaan kohtaan. Pystyn kyllä samaistuman haluun ampua viestintuoja siinä tapauksessa, jos tämä brassailee kyvyillään havaita vauriot. Mutta en kehunut nenääni ystävälleni. Päinvastoin korostin, etten ole asiantuntija ja että olen nykyään niin kuormittunut, että saatan haistaa ihan mitä sattuu. Tosin, nyt kun tuli puheeksi, niin haistoin kuolleen kesyhiiremme jo kaukaa kotiin tullessa toisin kuin muut. Olen myös kehittänyt hajuaistiani jo ihan työnikin puolesta erottamaan kannabiksen hajun poltettavista aromaattisista suitsukkeista. 

Toki ymmärrän, ettei tuollaista asiaa ole kiva kuulla. Mutta ei sitä myöskään ole kiva sanoa. Yksi toinen ystävä on pyytänyt nimenomaan kertomaan, jos haistan heidän vaatteistaan jotain. Hänen luonaan home ei ole ollut koskaan kielletty aihe ja olen kokenut jopa velvollisuudeksi sanoa aina myös sen, jos en haista mitään. Hän on arvostanut tätä. Muiden kohdalla en enää tiedä miten toimia? Tyttäreni oli taannoin leikkimässä erään ystävänsä luona ja palasi kotiin vaatteet hyvin vahvasti haisten. Mitä nyt teen? Minä siis todella oikeasti kysyn teiltä, mitä nyt teen? Vaikenenko vai sanonko asiasta? Miten te olette toimineet? Kertokaa, jos teillä on ollut vastaavia tilanteita? Helppoahan olisi ajatella, että no, eihän se minun asiani ole. Mutta sitten muistan taas sen häpeän, ja suuttumuksen siitä, miksei kukaan sanonut meille mitään vuosiin. Me jouduimme hävittämään koko irtaimistomme totuuden selvittyä. Uhalla säästetyt valokuvat haisevat albumeista irrotettuina ilmatiiviissä laatikoissa. 

Epätoivon kiehtovat paradoksit

Päässä pyörii paljon ajatuksia näin vuoden alussa. Hovioikeuden osaratkaisua mahdollisesta perinnän keskeyttämisestä pitää vielä odottaa hetki. Mikään itsestään selvyys se ei ole, mutta olen uskaltanut pitää sitä todennäköisenä. Mietin jo kuitenkin etukäteen millä lohdutan itseäni, jos perintä aloitetaan varmuuden vuoksi jo nyt, vaikka tuomio ei ole vielä lainvoimainen. Se on. kuitenkin mahdollista, vaikka kuulostaa aivan älyttömältä. Älytönhän tämä koko case on muutenkin, eli se jatkaisi samassa linjassa. 

Edellisessä blogitekstissäni kummastelin vastapuolen valitusta, joka perustui blogikirjoituksiini. Oman asianajajani mukaan on sinänsä jo epätavallista, että vastavalituksessa ylipäätään otetaan jo kantaa perinnän keskeytykseen. Toisaalta on hyvä, että vastapuolelta on jo oma-aloitteisesti vastattu täytäntöönpanon keskeytyspyyntöön niin hovioikeuden ei tarvitse siihen erikseen lausumaa pyytää, mikä nopeuttaa käsittelyä tältä osin. Mitä nopeammin perintä keskeytetään, sitä parempi tietysti minulle. Ja ellei sitä keskeytetä, niin olen valmistautunut siihenkin. 

Yhteen muutto pienentäisi huomattavasti asumiskuluja, mutta emme halua pakottaa lapsiamme sopeutumaan niin isoon muutokseen.

Tosiaan oletin, että oma selviytyminen on tällaisessa tapauksessa itsestään selvästi prioriteetti eikä vastapuolen kiusaaminen. Vastapuoli kuitenkin tulkitsi niin, että jäisin työttömäksi ihan vain kiusallanikin. Tai ainakin halusi tulkita. Joskushan on oman edun mukaista leikkiä tyhmää, kuten autohuollossa tai Tinderissä. Avoimuutta blogissani en voi katua, sillä se tuskin olisi syynä tähän päätökseen yksinään. Tokihan kantaja näissä tapauksissa aina esittää pelkoa saataviensa puolesta, sisältyi siihen todellista riskiä tai ei. Nyt lähinnä imartelee, että vastapuoli halusi siteerata blogiani virallisessa valituksessaan. Toki en kiellä sitä mahdollisuutta, etteikö asiayhteydestään irrotetut yksittäiset blogini lauseet olisi voineet onnistua luomaan minusta sellaista kuvaa, mikä olisi voinut toimia etujeni vastaisesti. Hovissa valituksiimme perehtyy kuitenkin kolme eri käsittelijää. Luotan ja toivon, että varsinaiset asiat painavat enemmän kuin epätoivoinen mustamaalaus. 

Mutta jos ei, sitä on turha jäädä murehtimaan. Tilanteessa on hyviäkin puolia, ja pakko myöntää, hieman myös helpotusta. Sitten ei tarvitse enää taistella. Ulosoton viemään summaan palkasta on sitten vain saatava sisältymään kaikki velat. Sitten ei tarvitse enää huolehtia kuukausittaisista lainanlyhennyksistä ja käteen voisi parhaimmillaan jäädä jopa enemmän mitä nyt. Jos palkasta ulosmitataan kolmasosa tai 2/3, niin en pystyisi enää maksamaan asumiskulujen jälkeen lainanlyhennyksiä, eli ne päätyisivät ulosottoon joka tapauksessa. Ne kai pienentäisivät Samu-sedän velan osuutta osaltaan. Kokisin tämän reiluksi, että kaikki velat olisivat samanarvoisia. Mehän asumme mieheni kanssa eri osoitteissa ja meillä on siis erilliset taloudet omine kuluineen. Eli suojaosa hupenee jo pelkkään vuokraan. Yhteen muutto pienentäisi huomattavasti asumiskuluja, mutta emme halua pakottaa lapsiamme sopeutumaan niin isoon muutokseen. Heillä on kaikilla ollut jo riittävästi isoja muutoksia lähimenneisyydessä. Tarvitaan turvallista tasaisuutta, eikä jatkuvasti muuttuvia osoitteita ja kokoonpanoja. 

Nyt mahdollisesti perittävä raha ei onneksi ole Samu-sedän rahaa ennen kuin hovin tuomio saadaan. Ne tiliytyvät hänelle ulosotosta vasta hovin pääkäsittelyn jälkeen, jos tuomio niin määrää. Eli jos minä voitan hovissa, niin etukäteen perityt rahat palautuvat minulle. Tai varmaankin niillä sitten lyhennettäisiin muita ulosotossa olevia velkoja? Mutta hyvähän sekin vain olisi. Toki olisi hieman tragikoomista, että olisin tällöin päästänyt tavallaan turhaan muut velat ulosottoon, mutta sille nyt sitten ei voisi mitään. Mutta eihän se olisi ollut oma valinta, vaan vastapuolen valituksen aiheuttama (turha) pakote. 

Jos tilanne menee ulosoton vuoksi niin mahdottomaksi, että joutuisin todella lopettamaan työnteon kannattamattomana, niin siinäkin on hyviä puolia. Saisin aikaa alkaa kirjoittamaan kokopäiväisesti kirjaa, joka voisi pelastaa sekä minut että Samu-sedän molemmat! Apua, huomaan jo hieman innostuvani tästä kirjoituslomasta! Mutta ei, kyllä oman rakkaan työn menettäminen olisi niin traagista, että ei sitä voi toivoa. 

Lakimieheni mukaan näyttö asiasta on tällä hetkellä yhtä pätevä kuin minun itse keksimäni väite siitä, ettei ulkoseiniä rakennusvalvonnan mukaan tarvitse purkaa. Eli tekaistu sana tekaistua sanaa vastaan.

Tuntuu turvalliselta, kun jokaiselle mahdolliselle vaihtoehdolle on kuitenkin jonkinlainen toimintasuunnitelma. Kuulin myös, että velkajärjestelyyn pääseminen ei välttämättä edellytäkään kaikkien velkojien suostumusta, eli jos häviän hovissa, niin silloin yritän ehdottomasti päästä sen piiriin. Tämähän olisi kuin lottovoitto. Aiemmin kun luulin, ettei velkajärjestely ole mahdollinen ilman kaikkien velkojien hyväksyntää. Samu-sedältä sitä tuskin heltiäisi, hän kun on ollut niin kiukkuinen. 

Heidän vastavalituksessa ei muuten otettu lainkaan kantaa siihen, että penäsimme näyttöä ulkoseinien purku vaateelle, mitä vastapuolen mukaan rakennusvalvonta olisi vaatimassa. Haluaisin todella nähdä tästä jotakin mustaa valkoisella, ihan jo yleisestä mielenkiinnostakin. Lakimieheni mukaan näyttö asiasta on tällä hetkellä yhtä pätevä kuin minun itse keksimäni lausunto siitä, ettei niitä rakennusvalvonnan mukaan tarvitse purkaa. Eli tekaistu sana tekaistua sanaa vastaan. Muistan sitä paitsi käyneeni Samu-sedän kanssa sähköpostikirjeenvaihtoa rakennusvalvonnan konsultoinnista vuonna 2018. Siinä Samu-setä 99% varmuudella sanoi, ettei rakennusvalvonta lähde ottamaan tällaiseen kantaa. Täytyykin yrittää etsiä se keskusteluketju. Ps. Eli Samu-setä ja lakimies Lakka, kun luette tätä tekstiä salaa (samoin kuin monet Seiskaa – halveksuen, mutta uteliaisuus voittaen) niin tuokaa hoviin todiste tuosta väitteestä. Uskon sen kiltisti sitten kyllä, kunhan sen näen. Jopa toivon, että se löytyy, että en olisi saanut käräjäoikeudesta tuomiota perustuen keksittyihin juttuihin.

Nythän tilanne on se, että kun osaratkaisu saapuu, on se sitten mikä tahansa, niin sitten tapaus taas hiljenee, mahdollisesti jopa vuodeksi. Jossain vaiheessa tulee päätös jatkovalitusluvasta ja sen jälkeen jäädään odottamaan hovin pääkäsittelyä. Jäämme myös jännityksellä seuraamaan, alkaako Samu-setä uusimaan ulkoseiniään vai jääkö hän odottamaan minulta siihen rahaa. Mitä jos katto taas vuotaa? Tulossa on mielenkiintoinen vuosi. 

Mietin myös, että jos alkaisin etsiä yhteistyökumppania tämän casen viimeisiin blogiteksteihin? Vastapuolihan uhkasi jo olla yhteydessä sponsoreihini, joten voisi olla hyödyllistä hankkia sellaisia. Joku sokkelintsekkaus- tai piilovirhevakuutusfirma ehkä? Tai homekoira? Näkyvyyttä ainakin olisi luvassa ja parhaimmillaan myös apua muille samassa homesuossa tarpoville! 

Lue mun koko tarinani täältä!

Ja täältä mistä homehelvetti alkoi Inhimillinen virhe!