Minut oikeuteen haastaneen ostajan ex-rakas otti äkäisenä yhteyttä, ja syytti minua toistuvasta valehtelusta. Kyseessä oli sohva, josta hän toivoi, etten enää levitä ”ilmaislahjasoopaa”. Hän muisti kirkkaasti, että he olivat Samu-sedän kanssa maksaneet sohvasta, jonka minä taas muistin antaneeni kaupantekijäisiksi. Hän halusi tietää, miksi väännän asiasta toista totuutta? Hän ilmoitti napakasti, etten ollut antanut heille mitään ilmaiseksi ja ettei hän hyväksy tällaista paskan puhumista. (Itse asiassa annoin ruohonleikkurin ja lumilapionkin, mutta ei nyt mennä siihen, ettei hän suutu enempää.) 

Jos pelaa korttinsa näin fiksusti, niin on ansainnut pakotien vaikeasta välikädestä. Päätin, etten kysy yhtään mitään, vaikka häneltä olisi voinut olla mahdollista saada todistus, joka olisi kaatanut oikeusjutun kalkkiviivoille.

Reaktio. Tuntui hyvältä saada reaktio. Tähän asti ainoa saamani reaktio on ollut ostajan nimensä poistaminen postilaatikostaan. Ostajan lakimies ei ole lähtenyt kanssani kirjeenvaihtoon useista yrityksistäni huolimatta. Lakimies on kyllä lähestynyt minua haasteuhkauksilla (2 kpl) ja sovintoehdotuksilla (3kertaa), mutta hän ei keskustele kanssani. Hän ei ole edes kuitannut vastineitani vastaanotetuiksi. Tähän syy on tietysti se, että hänen päämiehensä joutuisi maksamaan tämän kirjeenvaihdon, eli en loukkaannu tästä torjunnasta. Tehdessäni aikoinaan mieheni perunkirjoitusta, silloinen lakimieheni laskutti minua jokaisesta sähköpostilla kysymästäni kysymyksestä ja myös muiden henkilöiden esittämistä aiheeseen liittyvistä kysymyksistä. Loppusumma hänen palveluksilleen oli lopulta yli 8000 euroa. Toki summaan vaikutti myös tehtävän työn määrä, mitä tässä tapauksessa oli ehkä poikkeuksellisen paljon. Mutta kuoleminen on kallista, etenkin ylivelkaisena. Miettikää, että mies kuolee ylivelkaisena, otan hänen talovelkansa itselleni, että saan myydä talon ja sitten maksan vielä tuhansia euroja siitä, ettei minun tarvitse ottaa hänen muita velkojaan? Kyllä sitä vaan rahalla saa ja hevosella pääsee!

Anyway, lakimieshommat ovat pelkkää bisnestä, ei mitään henkilökohtaista. Olen kuitenkin varma, että viestini ovat piristäneet vastapuolen lakimies Liekki-Lakan päivää. Sen verran värikkäästi olen tuntojani hänelle avannut. Olisin niin halunnut olla kärpäsenä katossa kuulemassa, kun he ovat Samu-sedän kanssa keskustelleet vastineitteni jälkeen, että mitäs nyt. Kanssani on helppo tulla toimeen ja pyrin luonnostani miellyttämään ihmisiä, mutta väitän, että Samu-setä ei kyllä aavistanut millaiseen muurahaispesään tökkäsi, kun minua rupeasi uhkailemaan. Tämä ajatusleikki ilahduttaa minua aina suuresti. 

Hyödyllisen tästä tragikoomisesta sohva-casesta tekee se, että sohvan osallisuushan laskee näin ollen talon hintaa entisestään, mikä tekee ostajan älyttömästä hinnanalennustoiveesta entistäkin huteramman.

Toki olin ex-rakkaan ulostulosta sohvaan liittyen myös hämmentynyt, mutta myös iloinen. Siis ensinnäkin sehän olisi aivan mahtavaa, jos olinkin saanut sohvasta rahaa! Vielä kun se olisi jossain tilillä piilossa, minkä olisin vain silloisessa sokissa unohtanut. Ja siis vau, hän siis lukee blogiani ja seuraa tätä juttua. Jotenkin hänen mielenkiintonsa imarteli minua. Seuraava tunne oli hämmennys, sillä muistin hyvin selkeästi sohvan olleen hyvän mielen kaupanpäällinen. Asiahan ei olisi tietenkään mitenkään relevantti, eikä vaikuta mitenkään mihinkään, mutta ex-rakkaan tulistunut viestintä herätti mielenkiintoni. Sohva oli mennyt ex-rakkaalla tunteisiin, joten aloin selvittää asiaa. 

Pyysin OP-Kiinteistökeskukselta muistiinpanot kaupanteosta. Ensimmäisen talolla käyneen välittäjän kanssa puhuimme, että myyntihinta tulee alkamaan kolmosella. Lopulta pelkäsimme kuitenkin kolmosen pelottavan ostajia liikaa etenkin homehistorialla, joten lähdimme myymään 298 000. Tämä oli kokeneen välitysfirman realistinen hinta-arvio, ei mikään oma keksintöni. Siihen, että kaupat tehtiin hintaan 260 000, vaikutti monet asiat, kuten homehistoria ja talouden taantuma. Niin ja yksi sekoileva ostajaehdokas ennen toteutuneita kauppoja. Ennen Samu-setää ja ex-rakasta minulla oli tosiaan ostaja, joka tarjosi kymmenen tuhatta enemmän. Hän kuitenkin alkoi valittaa vesijohtoveden mausta ja vaimonsa mielenterveysongelmista, mikä onneksi oli iso red flag meille molemmille osapuolille. Tällaisista asioista valittaminen ja avautuminen ennusti ongelmia, joita kyseisen ostajaehdokkaan kanssa itse asiassa sain vaikkemme kauppoja tehneetkään. Hän lähetti minulle kirjeen, jossa uhkaili minua julkisella häpeällä melkein vuosi kauppojen hiomisestamme. En yhä tänäkään päivänä ymmärrä mihin tämä julkinen häpeä mahdollisesti kohdistuisi. Tällaisen ostajaehdokkaan jälkeen tulin siis erittäin mielelläni hinnassa vastaan, kun löysin täyspäiset ostajat, jotka ymmärsivät kyseessä olevan hometalon ja sen kaiken mitä sille oli tehty ja tuntuivat todella arvostavan sitä. En olisi ikinä uskonut, että nämäkin ostajat tulisivat vielä käymään kimppuuni. Mikä ihmisiä vaivaa?

OP-Kiinteistökeskuksen papereiden mukaan Samu-setä oli tarjonnut talosta ensin 255 tuhatta. Tein vastatarjouksen 260 tuhatta, johon lupasin sohvan mukaan, sillä se ei olisi kuitenkaan mahtunut uuteen pieneen kerrostalokotiini. Minulle tämä tarkoitti, että sohva tuli kaupan päälle. Ostajan exän mukaan he taas ajattelivat maksaneensa 5000 euroa nimenomaan sohvasta ja talosta vain 255 tuhatta. Pahoittelin hänelle väärinkäsitystä, joskin kyseessähän on sama asia vain eri tavoin ajateltuna? Minullehan asia on jopa edullisempi äkäisen ex-rakkaan esittämällä tavalla, joten vakuutin hänelle, ettei minulla ole tarpeettomaan mustamaalaamiseen minkäänlaista motiivia. Toki mieluummin ajattelenkin, että olen saanut sohvasta rahaa, niin ei harmita sen menetys niin paljoa. Korjasin tämän heti someen ja nyt korjaan asian vielä tänne blogiinikin. Tämä on edullinen ajatus myös siksi, että haasteessa hinnanalennuspyyntöä peilataan kauppahintaan. Hyödyllisen tästä tragikoomisesta sohva-casesta tekee se, että sohvan osallisuushan laskee näin ollen talon hintaa entisestään, mikä tekee ostajan älyttömästä hinnanalennustoiveesta entistäkin huteramman. Ostajan vaatimat rakennuksen remonttikustannukset eivät ole mitenkään suoraan vähennettävissä kauppahinnasta hinnanalennuksena, koska kiinteistön kauppahintaan on vaikuttanut oma tontti, sijainti suositulla asuinaluelle ja nyt siis myös kauppahintaan kuulunut sohva. 

Edes asianajajani ei onnistunut tavoittamaan ex-rakasta, mutta viestintäni sohvasta sai hänet provosoitumaan niin, että hän rikkoi radiohiljaisuuden.

Emme siis ole olleet kyseisen ex-rakkaan kanssa missään yhteydessä sen jälkeen, kun Samu-setä alkoi raportoida minulle talon ongelmista. En ole lähestynyt ex-rakasta millään tavalla myöskään koko tämän oikeus-casen aikana, sillä olen halunnut kunnioittaa hänen ilmeistä toivettaan pysyä jäävinä. Uskon hänen odottaneen, ja ehkä jopa pelänneen yhteydenottoani, sillä olemme tunteneet toisemme ravintola-alalta pitkään. Tai no, ainakin tietäneet. Minua paremmin hän itse asiassa tunsi edesmenneen mieheni. Aki teki muun muassa töitä hänen isälleen. Kaupantekohetkellä pankissa halasimme ja itkimme ex-rakkaan kanssaan sitä, miten asiat lopulta järjestyvät. Se oli minulle iso hetki. Tunsin, että talon ostaa joku, joka oikeasti välittää. Kyseinen ex-rakas oli todella fiksu, kun ei kuitenkaan osallistunut talon ostoon virallisesti. Hän pääsi helposti karkuun, koska talo oli virallisesti vain Samu-sedän nimissä. Jos pelaa korttinsa näin fiksusti, niin halusin hänelle tämän pakotien suoda. Tämän vuoksi päätin, että en kysy häneltä exänsä talosekoilusta yhtään mitään, vaikka meillä olisikin voinut olla mahdollista saada todistus, joka olisi kaatanut oikeusjutun kalkkiviivoille. Jos esimerkiksi olisi selvinnyt, että ostaja on reagoinut ongelmiin viiveellä vasta heidän eronsa myötä, niin valitusoikeus olisi saattanut vanhentua. Oletan kuitenkin, että talon ongelmat laittoivat ostajan liikkeelle vasta kun hänelle selvisi, ettei hänellä olisi varaa jäädä asuttamaan taloa yksin. VINKKI: Kaikki te samassa suossa tarpovat hometalotaistelu-kumppanit. Tarkastakaa, milloin ostaja on ensimmäisen kerran saattanut ongelman teidän tietoonne, ja kauanko siitä on kulunut aikaa haasteen tulemiseen. Tällä voi olla iso merkitys. Minulla tämä aika oli reilu puoli vuotta. Se ei vielä ihan riittänyt mitätöimään reklamaatiota.

Asianajajani on yrittänyt tavoitella tuloksetta ex-rakasta, sillä kyseessä olisi ollut meille avaintodistaja. En tosin tiedä miten se olisi mennyt, vaikka hänet olisimme tavoittaneetkin; olisiko avopuoliso voinut kieltäytyä todistamasta ex-puolisoaan vastaan samoin kuten aviopuoliso? Niin tai näin, ympärillämme leijuisi lukuisia tärkeitä kysymyksiä, joita voisi olla hyvin perusteltuakin esittää. Sen sijaan me puhuimme sohvasta, mikä ei edes ole kummankaan meidän enää. Edes asianajajani ei onnistunut tavoittamaan ex-rakasta, mutta viestintäni sohvasta sai hänet provosoitumaan niin, että hän rikkoi radiohiljaisuuden.

Kyseessä ei suinkaan ollut mikä tahansa sohva, vaan Vepsäläiseltä ostettu valkoinen italialainen arvokas Natuzzi-nahkasohva. Jättimäisen design-sohvan ostaminen oli ehkä typerää, mutta se symboloi minulle uutta alkua. Yli satatuhatta upposi remontissa sellaisiin osiin, joita en voinut nähdä. Kuten salaojat ja seinävillat. Makselin kymmenien tuhansien eurojen remonttilaskuja päivittäin mieheni henkivakuutusrahoista. Halusin vaihteeksi satsata myös johonkin sisustustavaraan, edes yhteen. Sohva oli kylmä ja epämukava, hirvittävän epäkäytännöllinen, mutta silti se viesti minulle joka päivä voimaantumista ja valoa. 

Tällä sohvalla istuin treffeillä uuden miesystäväni kanssa, joka oli ajanut luokseni Kehä kolmosen takaa keksitylle työkeikalle. Ne taisivat olla Keskimaan pikkujoulut, jotka hän valehteli sillä kertaa juontavansa. Postasimme ensimmäisen yhteiskuvamme tuolta sohvalta ja se päätyi median laajaan levitykseen. Se oli tuolloin minulle leskenä rohkea ulostulo, jossa kyseinen sohva näytteli merkittävää roolia. Oli joulukuu 2013. Silloin oli jo lunta, sillä muistan pelänneeni kaksien pihaan johtavien askelten paljastavan salaisen vieraan luonani. Autonsa hän oli ajanut kauemmas piiloon Lehdokintien päässä sijaitsevalle parkkipaikalle, josta piti kävellä parin sadan metrin matka pihaan. Pihassa ei ollut tuolloin vielä kivetystä maa-aineksen vaihtamisen jäljiltä. Minulle oli sanottu, että pihan oli hyvä tekeytyä ennen päällystystä parikin talvea. Luojan kiitos se homma jäi uudelle omistajalle ja sen he hoitivatkin kuntoon ensitöikseen. He olivat onnellisia ja sanoivat sen olevan heidän loppuelämänsä koti. 

Sanoin heille, että talo olisi ainoa omakotitalo, johon enää uskaltaisin koskaan muuttaa, koska se oli ainoa talo, jonka salaojat ja seinät olin itse nähnyt remontoitavan kuntoon. Harvassa 80-luvun talossa on kolminkertaista kosteussuojaa ja vastaavaa dokumentointia olemassa. Koin, että tekemämme remontti oli jo hätävarjelun liioittelua, mutta traumaamme peilaten välttämätöntä. Myin siis talon turvallisin mielin, valtavan ylpeänä tehdystä urakasta. Muistan sanoneeni heille, että tämä on ainoa talo, johon luotan ja siten ainoa omakotitalo missä enää uskaltaisin asua. (Ja olen yhä samaa mieltä.) Ostaja nauroi ex-rakkaansa kanssa, että valitettavasti talo ei olisi enää koskaan myynnissä. He tuntuivat todella arvostavan uutta kotiaan. Mikään ei ennustanut sitä, että reilun kahden vuoden päästä kaupoista ostaja haluaisi purkaa kaupat ja neljän vuoden jälkeen tappelisin sohvan osuudesta osana kauppaa ostajan exän kanssa. Elämä on kyllä ihmeellistä. Ex-rakkaan kanssa saimme kuitenkin sohvasotkun puitua ja sovimme hymyilevämme, jos tapaamme. Sohva-case siis closed. 

Tästä linkistä löytyy koko tarina Inhimillinen virhe, mistä kaikki tässä Hometalo-casessa lähti.

Lue tästä linkistä, mitä ajatuksia jäi mieleen, kun viimeksi tapasin asianajajani.

Lue tarkemmin tästä, mistä haasteessa on kyse: Ready for court!

Ja tästä linkistä löytyy mun stalkkausreissu Rysän päällä homehuudeilla!